Vyöhyke 1

Vyöhyke 2

Vyöhyke 3

Vyöhyke 4

Vyöhyke 5

Rautu kantaa mukanaan  revontulet, sateenkaaren  ja kaamoksen sävyt. Rautuun on värjätty pohjoinen. Kalaan on lyöty mystinen leima. Tummaan  selkään, kylkien alas mentäessä suureneviin keltapilkkuihin,  oranssiksi muuttuvaan vatsaan ja evien valkeisiin reunuksiin.

Paitsi ne rauduista joille meren ikävä oli liian suuri. Ne palasivat takaisin  äidin huomaan. Merirautu elää aikuisikänsä pohjoisessa  jäämeressä, kutee joissa ja  jokien yhteydessä olevissa lammissa ja palaa lisäännyttyään  takaisin kotiin. Poikaset kuoriutuvat ja varttuvat makeassa, ennen  kuin menevät suolaiseen. Muutaman vuoden meressä lihottuaan  on aika vaeltaa synnyinveteen. Uusia rautuja tekemään.

Kun soudan syvänteen reunaan, lämpimän  kesäpäivän muututtua  sateen ja myräkän jälkeen viileämmäksi  annan veneen ajelehtia. Minulla on suora yhteys  alla olevaan kylmempään.  Reitti raudun valtakuntaan. Sitä samaa käytävää pitkin  raudut saapuvat siedettäväksi muuttuneeseen pintaan. Niin ainakin toivon. 

Seuraan raudunvatsan väristä vedessä  haluamallani tavalla uiskentelevaa pilkkiä, jonka päässä on kahdeksan sentin tapsi.  Koukussa on oranssia  tuoksuvaa massaa ja kärpäsen toukka tai  sipulimaalta ennen roudan tuloa poimittu  ja kellarissa vanhassa kattilassa varttunut kastemato.

Soudan oikeaan paikkaan, pohjaa ei näy. Kymmeneen metriin. Pintavesi , joka vielä vähän aikaa sitten oli  lämpimän haaleaa, uimakelpoista, mutta  raudulle aivan liian lämmintä, jäähtyi . Yöllinen myrsky  ja rankkasade avasivat viimeiset portit. Kattoivat kaloille  pitopöydän. 

Elän rautujeni kanssa lopun aikoja. Se tarkoittaa viimeisiä vuosia, vuosikymmeniä  tai vuosisatoja. Ilmastonmuutos, napajäätiköt ja lumettomat talvet vaivaavat mieltäni.  Rautujärven rauhassa, tulilla tai    pohjaa katsellessa  kuitenkin unohdan. Ei minun  tarvitse koko aikaa miettiä. Rautukaan ei mieti, luulen niin. Sillä on nälkä.

Rautujärven pintaa katsellessa  en edes mieti ilmastonmuutosta, näen ainoastaan  pinnalle oletettavasti  laskeutuneet herkkupalat, muutamat pistot ja  kalojen tuikkaukset. Taitavat olla syönnillään, arvaan. Yleensä ovatkin pitkien lämpimien jaksojen jälkeen. Nämä eivät ole taimenia vaan oranssilihaisia.

Ensimmäisellä kerralla  nelikymmensenttinen  ui nopeasti pilkkiäni  kohti. Arvioin komean kalan vajaan kilon painoiseksi. Palattuaan se on päättänyt iskeä. Isku menee  koukun ohi, kala ei saa syöttiä suuhunsa. Teen vastaiskun myöhässä, kun ei kuusikymppisen reaktioajalla parempaan pysty. Rautu tarttuu kiinni vatsastaan. Onneksi nahka on niin sitkeää, että saan  nostettua oranssivatsaisen jäälle.

Kolmekymmentäseitsemän senttiä ja kolmesataakahdeksankymmentäviisi grammaa. Sopivan kokoinen paistikala. Transformaatiorautu.

Otan uistinpakista punaisen, Beten uistintehtaan  varmaksi mainostetun lipan. Sen nimi on Lotto.  Ainakin Ruijassa ne ovat sillä suuria maille kiskoneet. Lotto ei petä sanoi vieraani  jokin aikaa sitten. Silloin oli taimen syönnillään ja rautu pohjassa. Lotto petti. Olisi pitänyt olla kuparinen . Mielellään mepsi, minulla oli .                     Alla oleva kuva  Eeva Jansson

Ystäväni  heittää Loton sinne minne pitääkin. Lipan värinä ja väri ärsyttävät ruokailemassa olevia. Rautu ei tykkää tunkeilijasta. Hyökkää kummallisen  kimppuun. Ei huomaa petosta. Pian veneessä on muitakin, Jokainen omanlaisensa kuva arktisesta.

                                        -lauri-

Aion viedä sinut matkalle paikkaan, joka hengittää samaan tahtiin kuin se erämaa, jonka vieressä se asuu. Paikkaan, jossa aika kulkee luonnon tahtiin, ja jota kutsuvat kodikseen seitsemänkymmentä arktista koiraa, neljätoista pelastettua hevosta ja kaksi hyvin erityistä ihmistä. Heitä kaikkia yhdistää villi sielu.

Käsiä särkee, mutta on helpompi pysyä tasaisessa liikkeessä. Oikea jalka upposi vähän, muttei niin paljoa, että vesi olisi läikkynyt ämpäristä. Lumihiutaleet tanssii otsalampun valaisemalla näyttämöllä kuin loputon helminauhoista kudottu peite. Vielä on metrejä mökille, jonka ikkunoista hehkuu himmeä keltainen valo. Mielessä kaikuu ihmisten ihmetys: "eikö teillä ole siellä vettä", johon vastaan joka kerta että onhan meillä joki, täynnä vettä se on.

Kun kengät on vaihdettu lämpimämpiin ja rukkaset pujotettu käsiin, johdatamme vieraat tutustumaan koiriin. On kylmä helmikuinen viikonloppu, mutta koiratarha huokuu lämpöä ja intoa. Kohta juostaan.

Me kerromme, että koirat tarvitsevat meiltä huolenpitoa ja jatkuvan tiedon siitä, että ne ovat turvassa.  Tietysti ne rakastavat rapsutuksia ja huomiota, mutta ne tulevat luottamuksen seurauksena. Tärkein tehtävämme on nähdä koiriemme tarpeet ja yksilölliset toiveet, sekä vastata niihin. Koirat kommunikoivat jatkuvasti ja paljon, niillä on rikas elekieli ja paljon asiaa. Kun reagoimme pienimpäänkin eleeseen, ne huomaavat että ymmärrämme, ja oppivat siten myös luottamaan apuumme.

Ne luottavat meidän pitävän huolta että jokainen, joka niiden kanssa toimii, tietää mitä tekee. Siksi onkin tärkeää, että jokainen vieraamme oppii kuinka tulkita koirien elekieltä ja kuinka vastata siihen oikein. Meidän tulee tarjota koirillemme selkeä ohje jokaisessa tilanteessa, laittamatta siihen omia tunteitamme. Siksi onkin tärkeää, että kykenemme hallitsemaan itsemme täysin. On sivuutettava oma epävarmuus, tietämättömyys tai pelko, ja viestittävä koirille, että meihin voi luottaa. Opimme näkemään kokonaisuuden, ja samalla huomioimaan tarkasti jokaisen yksityiskohdan. Kun huomion pitää täysin hetkessä ja ympärillä tapahtuvissa asioissa, oman kehon ja mielen hallinta on helpompaa. Emme voi kävellä huolimattomasti kompastellen tai huutaa yhtäkkiä epämääräisesti. Siihen koirat eivät osaa luottaa, sillä niiden maailmassa on rauha ja hallinta.

Meidän on löydettävä sisäinen rauhamme voidaksemme löytää yhteyden koiriin. Mutta myös löytääksemme syvemmän yhteyden itseemme ja elämään. On luotettava itseemme, ja siihen, että me osaamme, kun kuuntelemme intuitiotamme. Luotettava niihin koiriin, joiden kanssa tulemme viettämään seuraavat tunnit erämaassa. Yhdessä, tiiminä.

Oikea käteni puristaa tiukasti reen ohjauskaarta, kun kumarrun vetämään ankkurinarun auki. Valjakko syöksähtää eteenpäin, ja asetun jarruttamaan. Koirat hakevat tahtia ensimmäiset kilometrit ja rentoutuvat sitten liitävään liikkeeseen. Olen niin hiljaa, etten kuule yhtään ajatusta päässäni. Pakkaslumi kiiltää ja huokailee jalaksien alla, riemu karkaa sisältäni hengähdyksenä. Johtajakoirat tietävät tarkalleen mitä tehdä, ja autan niitä ohjaamalla mutkiin täydellisesti, sekä antamalla rauhan keskittyä. On käsittämätön tunne olla osana kahdeksan koiran joukkuetta, joka rakastaa sitä mitä me juuri nyt teemme. Minä en ole matkustaja, mutten myöskään ohjaaja. Olen silmät, näen kaiken mitä valjakossa tapahtuu. Pidän huolta ettei vauhti ole liian luja, ettei kukaan sotkeudu liinastoon ja että säästämme voimia ylämäissä, juoksemalla yhdessä. Kun pysähdymme, kaikki kääntyvät katsomaan kysyvästi. Kerron, että odotamme takana tulevaa valjakkoa hetken, ja että kaikki on hyvin. Mutten käytä sanoja, ne tuntevat.

Hiki helmeilee selkää vasten, kun otan viimeisen juoksuaskeleen pitkän ylämäen laelle. Yhtäkkiä emme olekaan metsässä, ja äskeinen lumisadekin on poissa. Maisema on häkellyttävän kaunis. Luulin tienneeni miltä Suomen Lapissa näyttää, ja kuvittelin tunteneeni sen taian. Nyt ymmärrän, että täällä, Muotkatunturin erämaassa sykkii pohjoisemme sydän.

Oletko sinä se seikkailija, joka kaipaa syvempää yhteyttä upeaan Lappiin? Tai kenties itseesi? Etsitkö kokemusta, jollaista ei  myydä tavallisissa matkailupalveluissa? Haluatko olla osana koiravaljakkoelämän taikaa, sen kaikessa haastavuudessa ja kauneudessa? Saatat olla se vieras, jota me kaipaamme. Toivomme luoksemme ihmisiä, jotka tulevat sydän auki. Valmiina käyttämään kaikkia aistejaan, riisuutumaan oman arkensa paineista ja päästämään irti voimansa, ilonsa ja rohkeutensa. Haluamme, että olet valmis haastamaan itsesi tavalla, joka on paljon kokonaisvaltaisempi kuin se fyysinen ponnistus, jonka aito koiravaljakkoretki sisältää. Me haluamme antaa sinulle mahdollisuuden oppia näiltä viisailta, kauniilta ja onnellisilta koirilta.

Koirilta, jotka osaavat lentää. 

Pohjoisesta kauneudesta, ystävistäni Siperia Lapponican tilalla ja matkasta luontoon,

Ella Hellberg 

YouTube: Koiravaljakolla Muotkatunturin erämaassa

Löydä Siperia Lapponica Instagramista: arcticwolves_wildhorses

Tiedustelut ja varaukset koiravaljakkoretkistä ja koirien elämästä pohjoisessa: arcticwolves.tinja@gmail.com

Vaaraslahti talvi  1965 tai  saattoi olla 1966. En ole aivan varma, siitä on niin pitkä aika. Joka tapauksessa asuimme vanhassa talossa.

Isä tuli metsätöistä, laittoi reppunsa sekä pienoiskiväärinsä nurkkaan. Siihen aikaan niillä, jotka olivat metsässä töissä, oli mukana pienoiskivääri tai haulikko ja omatekoisia panoksia. Sellaisia itseladattuja joissa oli vähemmän ruutia ja ainoastaan puolenkymmentä haulia. Nahassa ei saanut olla reikiä, muutama ja varsinkin vatsapuolella , sallittiin. 

Oravannahoista sai yhä jonkinlaisen hinnan. Ei sitä samaa kuin sotien jälkeen, mutta jotain kuitenkin. Sen verran, että kannatti ampua, nylkeä ja kuivattaa. Sekä myydä Laukkasen Erkille tai muille nahkojen ostajlle. Joskus nahat oli parasta ottaa mukaan  Iisalmen talvimarkkinoilla. Luultavasti oravannahat jatkoivat matkaansa  Neuvostoliittoon. Turkisten vienti  itäiseen naapurimaahan kannatti  keinotekoisesti vahvana pidetyn ruplan ansiosta.

Oravaa parempi tulonlähde  harveneville turkiseläinten  metsästäjille oli  Suomeen Amerikasta rahdattu ja  kolmekymmentäluvulla istutettu, myöhemmin kaikkialle reheviin järviin levinnyt piisami. Piisamilakki oli Leningradin ja Moskovan viimeisintä hottia. Tavoiteltu päähine, melkein soopelihatun veroinen.

Samaan aikaan kun piisamin suosio kasvoi erään toisen turkiseläimen pyynti lopahti. Nahkojen kysyntä tyrehtyi ja metsästäjille maksettava hinta romahti. Kukaan ei tuotetta halunnut. Kukaan ei sitä tarvinnut. Valkoiselle mustapilkkuiselle kaulukselle, turkille taikka kruunun somisteelle ei ollut sosiaalista eikä yhteiskunnallista tilausta. 

Maailma muuttui, demokratisoitui ja tasavaltalaistui. Murroksesta selvinneet hovit supistuivat. Aatelistosta tuli menneen maailman relikti. Kruunajaisia pidettiin antistä harvemmin. Muutamat  jäljellejääneet kuningashuoneet  kamppailivat olemassaolostaan. 

Menneeseen ei ollut paluuta.

Kuningatar Elisabethin mahtipontiset kruunajaiset, Prinssi  Philipin herttuaksi lyöminen sekä joidenkin muiden Britannian kuninkaallisten entistä harvemmin pidetyt hautajaiset olivat lopun alkua. Viimeisiä tilaisuuksia, missä Suomen metsien vikkelä asukki oli pääosassa. Tai oikeastaan  pienen näätäeläimen  valkoisena hohtava mustan hännänpään omaava turkki.

Kärppä katosi metsästettävien  lajien listalta.

Isän repusta löytyi muutamia oravia. Meillä asuva setäni oli saanut myös joitakin.  Molemmat veljekset  olivat  tosi taitavia metsästäjiä. Ja saaliin käsittelijöitä. Vanhan talon tuvassa katselin kuinka orava nyljettiin ja laitettiin kuivumaan. Kuuntelin haltioituneena Vilho- sedän tarinoita.

"Vielä sotien jälkeen kärpän nahka oli arvokas. Yhdestä hyvälaatuisesta sai  saman hinnan kuin kymmenestä oravasta. Jätkän päiväpalkan. Oravan ja kärpän nahoilla ostin ensimmmäisen hanattoman haulikkoni. Niistä samoista nahoista aivan varmasti  ommeltiin  jollekin kuninkaalliselle kruunajaisturkki. Tai kaulus. Saattoi mennä kruunun koristeeksikin."

"Nyt muuten kannattaa pyydystää piisamia" jatkoi setä. "Venäjälle menevät, Venäjä maksaa "

Setääni kuunnellessa halusin menneeseen. Olla turkismetsästäjä, mukana kärpänpyynnissä. Opettelemassa kuinka ovela eläin saataisiin loukkuun. Tai tulemaan esiin kivenkolostaan ammuttavaksi.

Gisløy 9.12.2020. Olen loukussa, jäänyt jumiin nettflixiin ja nyt viimeisimpänä kuningatar Elisabethistä kertovaan Crowniin. Kaksi tuotantokautta on takana. Kolmannesta yli puolet selvitetty. Sarja vie mukanaan. Enää ole sienestämistä eikä vielä pilkkimistä. Minulla on aikaa.

Kun kruununperijä Charlesista tulisi Walesin prinssi, kuten siellä oli tapana, Elisabeth lähetti hänet maan parhaaseen yliopistoon opiskelemaan kymrin kieltä vastahakoisesti tehtäväänsä suhtautuvan  opettajan johdolla. Opettaja oli  monarkian vastainen kiihkeä tasavaltalainen ja Walesin maan itsenäisyyttä tai vähintäänkin itsehallintoa ajavan kansanliikkeen johtohahmoja. 

Nuori prinssi otti tavoitteekseen  oppia kymrin kieli sen verran hyvin, että pystyisi pitämään kruunajaispuheensa hallitsemansa maan äidinkielellä. 

Vastoin  kaikkia odotuksia Charles ystävstyi tasavaltalaisopettajansa ja tämän perheen kanssa ja oppi kymrin kolmessa kuukaudessa. Hän myös perehtyi Walesin historiaan, kansan kärsimyksiin kielen säilymisen haasteisiin  sekä maan alistettuun asemaan kunigaskunnassa. 

Kruunajaistilaisuudessa Charles piti puheensa kymriksi. Se ei kuitenkaan ollut hovin ja hallituksen  valmiiksi  laatima kuningaskunnan yhtenäisyyttä ylistävä.  Vaan kuningattaren eteen pian polvistuvan ja uskollisuutta  vannovan  prinssin muokkaama. Lukuisten tekemiensä  lisäysten ansiosta voimakas  myötätunnon osoitus Walesin maalle ja sen kansalle. Puheessaan prinssi sanoi ymmärtävänsä walesilaisia, tietävänsä millaista on kun sinua koskevat päätökset tehdään muualla.

Kieltä ymmärtämätön Elisabeth sai myöhemmin poikansa puheen englanniksi käännettynä. Reaktionsa oli odotetunlainen. Juuri sellainen millaiseksi Charles oli sen opettajalleen ounastellut olevan.                                                                                                           -lauri-    

Kuulin taas , että Suomen metsät eivät ole vanhoja metsiä. Ne on melkein kaikki  jossain vaiheessa raiskattu. Ihminen, jonka kuulumista luontoon suuuresti epäillään, on suuressa ahneudessaan ja markkinataloushuumassa materiaa hamutessaan, ottanut oikeudekseen muokata metsiä. Erämaat katoavat, vain muutama prosentti on koskematonta ikimetsää. Lajit häviävät. Nisäkkäät, linnut, hyönteiset, marjat, sienet. Kaikki joiden koti on metsä. Niin minulle on vakuuteltu. Niin olen lukuisista eri retkeily-, erä- ja luontolehdistä sekä blogeista huolestuneilta aistinut.

Minua on informoitu monelta taholta, että Suomen metsien tilalle on pelkkiä steriilejä puupeltoja. Ahneet metsiä vuosikymmeniä tuhonneet luonnosta vieraantuneet puolustelevat tekojaan kutsumalla puupeltojaan talousmetsiksi. He sanovat hoitavansa niitä. Pitävänsä hyvää huolta. Mutta heille metsät ovat saamani varman tiedon ja kuulemieni väitteiden mukaan kuutioita ja euroja sekä puumäärän vuotuista kasvua hehtaaria kohden. Sellaiset raiskiot eivät  ole oikeita metsiä. Tärvelty luonto, metsä jolta on riistetty sielu, ei millään voi olla tiedostavan  luonnonystävän koti. Eikä sellaiseksi tulla.

"Talousmetsä ei yksinkertaisesti missään tilanteessa anna samanlaista mielenrauhaa  kuin koskematon erämaa" sain taannoin  vastaukseksi yrittäessäni kertoa millaisia sieni- ja marjasaaliita olen kerännyt metsästä, joka  vuonna 1970 oli  paljaaksi parturoitu aurattu raiskio. Ja jonka ihan omin kätösin nuorena poikasena kylvin.  "Talousmetsissä tulee paha mieli. Ei sinne kannata mennä.  Surullista, että lähes koko Etelä-ja Keski-Suomi on menetetty. Suurin osa Lappiakin." Turhaan yritin näin voimakkaan ja ehdottoman oikeassa olemisen edessä olla eri mieltä. Olinkin vaiti. Poistuin ryhmästä.

Jälkeenpäin pohdin miksi en ymmärtänyt aatetovereitani. Mietin millaista olisi minunkin tiedostaa tosissaan, välittää ja tiedottaa Suomen metsien tila oikealla ja myyvällä tavalla. Sielun ja sydämeni pohjasta. Tunteella ja karuja faktoja kuulijoille ja lukijoille esiin tuoden. Tulevaisuudella pelotellen. Tarvittaessa jopa omaa lajiamme mollaten. 

Koska minulla ei viljelyksieni ja turpeeseen ja periferiaan sidotun omavaraiselämäni sekä terveydentilani takia ole siihen mahdollisuutta, tyydyn visioimaan ja haaveilemaan. Entäs jos.  Amattitaitonikaan ei valistamiseen riittäisi. Eikä sisäinen palo. Metsien somesuojelu vaatisi  monta kertaa suuremmat tulot kuin osa-aikainen  työkyvyttömyyseläke ja satunnaiset opastustyöt mahdollistavat. Ja huomattavan paljon kallista materiaa  mihin minulla ei ole varaa. Medianäkyvyys olisi  elinehto.

Oikean, aidon ja alkuperäisen luonnon kokemiseksi, rauhan saamiseksi ja sen rauhan  muille reaaliajassa  välittämiseksi minun olisi pakko mennä Pielaveden ja Varkauden vuosisatojen kuluessa useaan kertaan kaskettujen ja hakattujen talousmetsien ulkopuolelle. Siis paljaaksi parturoitujen ja steriilisti harvennettujen puupeltojen ja hakkuuaukioiden sijaan kaukaisten kansallis- ja luonnonpuistojen  perimmäisiin kolkkiin. Jopa polkujen ja ihmismassoja varten tehtyjen nuotiopaikkojen ulkopuolelle. Pois retkeilyreittien vilskeestä. 

Vain korvessa ja mielellään yksin voisin kokea koskemattoman. Vain siellä ihmiset ja ihmisten loputon ahneus sekä kiire ja stressi  unohtuisivat. Vain sieltä olisi mahdollista välittää autenttinen hätähuuto luonnon ja metsien puolesta. Paksussa sammalikossa ikimetsän siimeksessä veden äärellä loikoillen ja nokipannukahvia, tai villiyrttiteetä, juoden. 

Jos istahtaisin kuivalle sammalmättäälle tai tervaskannolle nuotion ääreen, sopivan lähelle solisevaa erämaapuroa, saisin upeaa taustamusiikkia podcastiin. Yhdessä ritisevän nuotion ja kiehuvan kahviveden kanssa se lisäisi uskottavuutta. Teeren kukerrus syksyiseen rauhallisella äänellä puhuttuun aamulähetykseen  olisi toivottavaa. Purosta nousevan usvan sanallinen välittäminen kuulijoille  suurin haaste. Se vaatisi etukäteisharjoittelua.

Mikäli valo-olosuhteet olisivat hyvät, instakuvat onnistuisivat ja  niiden värimaailma olisi sopusoinnussa edellisten päivitysten  kanssa,  ne  välittyisivät yhteistyökumppaneidenkin kautta ja huomattaisiin. Sanoma menisi perille. Vihreässä siimeksessä on hyvä olla päällä  värikästä, edes vähän, luonnonmukaista tai ainakin sellaiselta näyttävää. Retkeilyjulkaisuihin kuvia valitessa kannattaa tarkkaan miettiä millaisen  visuaalisen viestin lukijoille  antaa.  Puukuksa on luomumpi kuin muovista tai komposiitista tehty. Nokeentunut kierrätyskuparipannu on paras, mutta se painaa enemmän kuin alumiininen. Trangia on joka tapauksessa mukana. Sponsoreiden logot olisi hyvä saada, ikäänkuin vahingossa, mukaan tärkeää asiaa tukemaan.

Ultrakevyet sadoissa grammoissa mitattavat säänkestävät varusteet, kuten  teltta, riippumatto, säteilypeitto, laavu, makuuussi ja -alusta sekä hengittävät mutta samalla  vedenpitävät uusimman teknologian älyretkeilyvaatteet ovat välttämättömiä. Niiden myötävaikutuksella voisin välittää luontoa ja rauhaa miellyttävämmin, helpommin ja  pidempään. Päivien jopa usean viikon ajan. Riittävän korkealuokkainen älypuhelin monine vara-akkuineen ja multitoimintoineen mahdollistaisi reitin,  kävellyn matkan ja sydämen sykkeen tiedottamisen reaaliajassa kuvien kera instan ja facen tarinoihin. Osallistuva kaksisuuntainen  yhteys lukijoihin ja kuulijoihin kun on kaukaisessakin erämaassa välttämättömyys ja kaiken perusta. Takaa jatkuvuuden.

Urheiluvarustesupermarkettien retkeilyosaston  kuivattu ekoretkimuonavalikoima on nykyään  niin laaja, että sieltä  löytyisi helposti viikkojenkin muonat, jopa maatiaisruokavaliooni sopivat, ainoastaan hieman rinkan painoa lisäävät. Minulle kerrottiin, että on hyvin tärkeää laskea rinkan paino grammojen tarkkuudella. Luonnollisesti käyttäisin erämaassa urheilullisella ja kestävällä tavalla  pyydystämiäni kaloja ja ainakin muutamia yrttejä, eräoloissa löydettäviä ja helposti iltateeksi haudutettavia. Sekä mukaan ottamaani kuivasienijauhoa. Tuoremuonaa kuten  marjoja, sieniä ja villikasveja löytyisi riittävästi loppukesän eräateriapäivityksiin.

Unelmat ja haaveet ovat enemmän kuin todellisuus, sanotaan. Jos ne eivät toteudu on elettävä todellisuutta. On tyydyttävä vaatimattomaan. Minä tyydyin.

Olin kotiseudullani Savossa ensimmäistä kertaa koronan puhkeamisen jälkeen. Kolmen viikon ajan minulla oli mahdollisuus tutustua parjattuihin talousmetsiin.  Käyskennellä tutuilla ja rakkailla vainioilla Pielavedellä ja  tuntemattomilla saloilla ystäväni opastuksella Varkaudessa.

Olen metsäläisiä, ikäni metsässä ja soilla viiihtynyt. Siellä suuren osan työuraani tehnyt. Istuttanut, raivannut , kaatanut, harventanut. Metsästä olen rauhani saanut. Ja joskus melko hyvän tilin. Sienet ja marjat poiminut ja  joskus myynyt, teeret, pyyt, metsot ja jänikset ampunut ja syönyt.  Hengitän metsää. Minulla on nytkin päällä rakkaalta ystävältäni saama metsäkansalainen t-paita. Elän metsästä. Mutta minulle ihan kaikenlaiset metsät ovat rakkaita. Jopa kastikkaista (Se ihanan värinen heinä )  kullankeltaisena hohtava viljavat vainiot mieleentuova Stora Enson kahdeksan hehtaarin hakkuuaukio Varkauden kupeessa. Avaruutta riittää kuin tuntureilla. Olisinpa ollut täällä ahomansikoiden kypsyessä.Kuva: Tarja Nyyssönen.

Lapsuudessani 60-luvulla metsät olivat järeitä. Vanhoja yli satavuotiaita  kaskikuusikoita  oli jäljellä. Samoin  karumpien maiden männiköitä. Koivikoita ei vedenjakajaseudun lähettyvillä niin paljoa kasvanut. Karvarouskuja oli mentävä poimimaan Pielaveden koivuvaltaisiin saariin, kuten Rusalaan. Samalla reissulla saattoi ampua muutaman riekon. Silloin niitä vielä oli. Kahdeksankymmentäluvulla katosivat. Sieniä riitti ja marjoja. Lakat olivat, kuten riekotkin, hävinneet soiden ojituksien myötä. Karpaloita löytyi järvenrantasoilta niin paljon kun jaksoi kerätä.

Karpaloita Pikonlahden suolla

Aina synnyinseudulla käydessäni vierailen kylvämässäni metsässä. Käyn kylässä, käyn kotona. Metsä on kotini. Nyt kotini on  keski-ikäinen. Mäntyvaltainen varttunut sekametsä, talousmetsäksi metsätalouden ehdoilla harvennettu. Lehtipuut tulivat siihen itsestään. Minulle oma metsäni on  enemmän. Osoitus elämän jatkuvuudesta. Metsä ei kuole puiden mukana. Metsän henki on ikuinen. Se elää ja luo uutta.

Hakattu metsä on haavoittunut, vaivainen ja tarvitsee apua. Ei sitä saa halveksien ja metsän hakanneita manaten hylätä. Raihnaisena ja myllerrettynäkin ontuva metsä ottaa lämpimästi vastaan. Tarjoaa aluksi korvasienet, pian ahomansikat, puolukat ja vadelmat, muutamien vuosikymmenien päästä mustikat ja sienet. Sekä saunapuut. Paljon kantarelleja on tullut vakiopaikoista haettua. Sadanviidenkymmenen vuoden päästä metsäni tarjoaa aarniometsän siimeksen. Suojelukohteen.

Minua harmitti kun lapsuuteni metsissä ei ollut mieltäni kiehtovia suurpetoja. Ei ainuttakaan  karhua, ahmaa, sutta tai ilvestä. Ei myöskään hirviä eikä majavia. Joskus susi eksyi Ylä-Savoon aiheuttaen liikekannallepanon ja suurjahdin. Rajavartioston sotilasmestari taisi sen viimeisen vaeltajan ampua. Jahdissa jonne Vaaraslahdestakin mentiin kun kutsu kävi. Oli melkoinen tapaus nähdä hirvenjäljet. Tai kuulla että  joutsen oli jossain  lentänyt. Ne  olivat suuria ihmeitä. Niistä puhuttiin pitkään. 

Kun vierailen kotona tiedän, että  nyt  niissä metsissä kylämme alueella elää susilauma, useita ahmoja ja ilveksiä. Karhut repivät välistä suurpaaleja. Ja käyvät nuolukivillä kuten kuvan nalle joka tallentui varkautelaisen metsästysseuran riistakameraan  

Hirvi on runsaslukuinen , samoin majava. Uusina tulokkaina Pielavedellä asustaa  metsäkauriita. Villisiat saattavat vierailla samoin valkohäntäkauriit. Tuntuukin upealta samoilla samoissa metsissä suurten ja pienempien otusten kanssa. Aivan sama tapaako niitä vai ei. Tieto olemassaolosta riittää. Järveltä kuuluva joutsenten laulu ja kuikan huuto rauhoittaa. Tuo lapsuuden rantasaunan rappusilla istuvalle erämaan . 

Rakastan luontoa ja rakastan metsiä, kaikenlaisia metsiä, kärsiviä ja hyvin voivia. Nuoria ja vanhoja. Raiskioita, puupeltoja, taimikoita. talousmetsiä, ihan kaikkia. Olen syntynyt metsäläiseksi ja metsäläisenä kuolen. Metsän rinnalla metsässä kuljen, sitä tukien ja myötäeläen.

Vaikka me olemme ymmärtämättömyydessämme tai tietoisesti  paljon pahaa metsille tehneet, rakastan myös omaa lajiani. Itseni mukaanlukien.                                                                                                                       -lauri-

 

Postaukseni vajaan seitsemän vuoden takaa on yhä ajankohtainen.

Kaakkuri kerkesi tulla ja harakkapariskunta aloittaa pesänrakentamisen pihapihlajaamme ilman ainuttakaan sometusta. Kuovikin harppoi hangessa. Meriharakka tonki kasvimaalla matoja . Olen somessa ,mutta markkinointimielessä aivan  liian harvoin. Etupäässä uteliaisuudesta.  Seuraajia blogissa ja kotisivuilla sekä facessa on niin vähän, että havaintoni poikkeuksetta jäävät vaille huomiota, muutaman satunnaisen ihmeteltäväksi.

Instagram on facebookin lisäksi hieno. Siihen olisi keskityttävä. Haluaisin kuvata villin luonnon pienet ja suuret ihmeet ja  laittaa ne seuraajieni  ihailtavaksi reaaliajassa. Harakan pesän edistymisestä olisi muillekin iloa, ehkäpä saisi suuren suosion. 

Varsinkin jos pystyisin saamaan kesyyntyneen  kevätpukuisen riekon samaan tarinaan. Taustan vuono sekä vuoret  olisivat erinomainen lisä.  Viitteitä,  hästäggejä, olisi oltava tarpeeksi. Miten se muka  onnistuisi. 

Matkapuhelimeni on vanha. Sillä ei voi kunnolla kuvata. Pitäisi ostaa uusi ja opetella sen käyttö. Perehtyä kunnolla instagramin lainalaisuuksiin . Markkinoida itseni ja huimat omavarais- ja luontoelämykseni. Saada alkuun muutama omaperäinen, välistä autenttisen tuheroinen, mutta korkelaatuinen kuvagalleria. Kuvien olisi oltava väri-ilmeeltään onnistuneesti sijoitettuja. Punanen vihreä  vastavärit, niin minulle ammattilaisen taholta kerrottiin. 

Sisältöä olisi tuotettava tasaisesti. Vähintään viikoittain, mielellään päivittäin. Luonto on ihan nurkan takana tai kaukana ja myy, mutta se on tuotteistettava ja sitä on oltava koko ajan tarjolla. Ihmiset haluavat varmuuden. Unohtavat nopeasti jos eivät jatkuvuutta saa. Vaastuullisen elämysten välittäjän taakka  on valtava. Hänen on oltava  valmiudessa koko ajan. Nettiyhteyksien on toimittava. Myös erämaassa ja varsinkin siellä. 

Blogini Morgenstjerna on jälkeenjäänyt ja hieman sekava, jäykkäkin,  kun pitäisi olla dynaaminen ja ajassa. En ole pysynyt kehityksen mukana. Kuvat ovat liian pieniä, palstat kapeita. Sivupalkin  ajankohtaiset tietoruudut päivittämättä. Postaukset tulevat liian harvoin. Alkuvuosien tahti on hyytynyt. Muutamat uudistautumiskokeilut jumiutuneet.  

Agendani on sumea. Näkyvyyteni heikko. Aktiivisia seuraajia on vain viisikymmentä, suuren osan olen tavannut. Lukijoita parhaimmillaankin tuhat. Me olemme tiivis perhe. Ei omalle suvulle voi olla elämyksien eikä kannanottojen suoltaja, ei  helppoheikki, ei tukkumyyjä. 

Entäpä jos lähtisin tulosjohtamis- ja markkinointipohjalta. Opiskelisin ja kouluttautuisin. Perehtyisin sisällöntuottamiseen. Hommaisin kunnon kameran, ipadin, monikäyttömatkapuhelimen ja muun tarvittavan. 

Uudistuisin, verkostoituisin ja menestyisin. Opiskelisin some-etiketin. Välittäisin luonnon lukijakunnalleni. Ammattimaisesti ja myyvänä pakettina. Ihan aluksi olisi tehtävä analyysi, että tietäisin miten.

Reppuni on sota-ajan peruja, vaelluskenkäni kuluneet, vaatteeni kirpputorilta. Missään ei ole ainuttakaan läpäisevää, mutta vedenpitävää kalvoa. Sykkeeni ei dokumentoidu ranteessa olevaan  liian suureen kellonnäköiseen murikkaan, eikä kulkemani reitti. 

Tuotemerkkejä ei näy. Gps ahdistaa toisin kuin kartta ja kompassi. En harrasta mitään vaarallista tai henkeäsalpaavan hienoa.  Perhovavapaa minulla ei ole, en ymmärrä c&r kalastuksen päälle. Syön saaliini. Minulla on halpa virveli, Essolta ostetut alennuspilkkivavat ja mato-onki. Kulutan aivan liian vähän varusteisiin. 

Vuosittain. Ostamaan sellaista jonka ostamisesta tulee hyvä omatunto, meneehän prosentit luonnon hyväksi. Parhaimmillaan viisitoista. Sillä summalla  voi siististi olla mukana etäsuojelemassa sademetsiä ja perkaamassa  taimenpuroon kutupesiä.  

Ei jaksa. Jatkan  entiseen tapaan. Perunatkin on otettava itämään ja chilit koulittava. Mietittävä kesän viljelytouhuja. Syötitettävä siimoja , käytävä pilkillä. Leivottava.  Olkoon koko elämystarjonta. Olkoon maapallon suojelu. Mitä väliä päivien viettämisellä.  Parempi keskittyä  olemaan vaatimaton osanen minua suurempaa. Vanhaan reppuuni ja käyttäkelpoisiin varusteisiini tyytyen. Sponsoreita hakematta. Elämääni markkinoimatta. Vain muutamille jakaen. 

Kiirunan ainutlaatuinen kirkko. Kaivoksen mesenaatin Hjalmar Lundbohmin ensisijaisesti kaikkien kiirunalaisten olohuoneeksi, vierashuoneeksi ja tuvaksi rakennuttama ja maksama. Hän joutui kahnauksiin kirkonmiehien kanssa halutessaan kirkon palvelevan ihan kaikkia ei pelkästään Jumalan sanaa kuulemaan tulevia. Kirkon suunnitellut arkkitehti sai tiukan määräyksen tehdä kirkosta kodan mallinen.

Kaupunki

Kiiruna syntyi raudasta , vahvistui raudasta ja elää raudasta. Sekä sodasta. Tulevaisuudessa alkuperäiseltä paikaltaan sekä länteen, että itään siirrettynä, modernina pohjoisen helmenä. Kaivoksen kylläiseksi paisuttamana. Ruotsin hyvinvoinnin ja myös Euroopann sotateollisuuden raaka-aineen jatkossakin turvaavana.

Malmia ei löydetä.                                                                                                                        Luossajärven malmia ei  koskaan löydetä. Sitä ei  ymmärretä  oikeasta kohtaa etsiä. Paikallisten ihmettelyn ja palvonnan kohteena vuosisatoja olleet painavat mystiset, jopa jumalaiset,  kivenmurikat eivät jostain syystä etelän insinöorejä kiinnosta. Ehkä he eivät   maailman rikkaimmista esiintymistä tiedä, maanalaisista suonista perille pääse. 

Koska rautaa ei louhita, rataa ei  tarvita. Eikä tietä. Ei ainakaan mahdottomaan maastoon, Skandinavian Köli-vuoriston yli vuonolle saakka vedettynä. Suurin osa Pohjois-Ruotsia sijaitsee yhden kunnan rajojen sisälle . Asukasluvultaan pieni saamelaisten ja meänmaalaisten kunta on nimeltään Jukkasjärvi. Kirkoksi riittää pieni  alkuperäinen Lestadiuksen aikainen  yhä pystyssä oleva. Sen alttaritaulu on puuta.

Malmi löydetään                                                                                                                                    Kaivos tulee. Rahoittajat saapuvat ja louhos avataan. Kiirunan patruuna Hjlamar Lundbohm pistää rattaat pyörimään. Ensimmäiseksi  tehdään avolouhos. Myöhemmin poraudutaan  suonta seuraten maan alle. Kilometriin saakka. 

Kiiruna perustetaan. Rata vedetään. Aluksi  Luulajasta kaivokselle ja sitten ympäri vuoden sulaan satamaan. Narvikkiin. Kaivos tarvitsee satoja miehiä ja naisia. Rata tuhansia. Maasta möyhityt rikastukseen kelpaamattomat massat kasvavat vuoreksi.

Ensimmäisinä vuosina mainarit majoittuvat parakeissa. Vähitellen Lundbohm rakennuttaa oikeita asuntoja. Sekä koulun, kunnan virastot. Sairaalat. Kiirunalle tyypilliset  kaksi- ja kolmekerroksiset  punamultamaalatut idylliset  puutalot ovat Kiirunan tavaramerkkinä yli sata vuotta. 

Patruunan kirkko                                                                                                                             Lundbohm perustaa ja rakennuttaa myös kirkon. Sen  mallina on saamelaisten kota. Kirkon ja kellotornin puutavara keretään ennen vallankumousta rahtaamaan Venäjän keisarikunnasta. Arkangelista saakka. Kellotornin nurkkapilarit ovat ennennäkemättömiä  pohjoisen taigan yli 20-metrisiä  ja latvastakin  kolmekymmentäsenttiä paksuja ikihonkia. Kirkon on tarkoitus olla kaikkien kiirunalaisten olohuone.  Patruunalla on  visio. Hän on hyvä patruuna.  Pitää rautaisen hellällä otteellaan huolta alamaisistaan. Ainakin omasta mielestään. Ei paljoa piispoista eikä kirkosta instituutiona perusta. 

Kirkolla  on Hjalmar Lundbohmin mukaan  aivan liikaa valtaa rahvaan elämään.  Jeesus ja Jumala ja sellaiset ovat patruunan tuvassa sivuosasa. Marginaalina.  Alttaritaulun saa maalata Ruotsin kuningashuoneen  kuopus ja melkein musta lammas Eugen. Den heliga lunden on yksi harvoista näkemistäni alttaritauluista ilman jeesusta.  Ja minä olen lukuisia alttaritauluja ihaillut.  Pyhyyttä ei alttarimaalauksesta, toscanalaisesta lehdosta,  kuitenkin puutu . Ainoastaan Jeesus.

Patruuna joutuu tekemään, erimielisyytensä kirkonmiesten kanssa sovittuaan , muutamia kompromisseja. Jeesus pääsee kuin pääseekin mukaan.  Ja raamatun merkkihenkilöt. Ulkoseinän pronssiveistoksiin sekä alttaritaulun alle lähes piiloon. Vapahtaja  on  siellä  pienenä patsaana. Ympärillään  neljä saamelaista, joista kolme katsoo ylimielisesti  muualla, herrasta poispäin ja ainoastaan yksi  Jeesukseen, synninpäästöä anoen.  

Sekin kuvastaa rakennuttajan  suhdetta kristinuskoon. Ja kritiikkiä kirkkoa, saamelaisuuden ja saamelaisten perinteisen uskon murskaajaa, kohtaan.  Kiirunan kirkko on taiteen ystävänä tunnetun Hjalmar Lundbohmin ikioma pyhä huone,  Upea rakennus , jonka hän loi  näköisekseen pitivät piispat siitä tai ei. Maksaja päättää, kerrotaan Lundbohmin sanoneen.

Omaa rahaa                                                                                                                                           Kaivos huumaa ja sekoittaa muuttajien pään. Nuoria eri kansallisuutta olevia  ja eri kieliä ja murteita puhuvia miehiä ja naisiakin sullotaan pieneen tilaan maan alla työskentelemäan. Ja ahtaasti vieri viereen asumaan. Entiset suhteet katkaistaan. Vaikka palkka on kehno, se on kuitenkin oikeaa rahaa. Omaa rahaa. Renkinä, poromiehenä tai kalastajana ei senkään vertaa saa. Jos olllenkaan. Ei edes suurilla metsätyömailla, tukinuitossa tai turskanpyynnissä.

Isojako                                                                                                                                                       Töissä raadetaan kuusi päivää. Seitsemäs päivä levätään. Siihen irrallisten nuorten juurtumattomaan massaan iskevät helpotuksen tuojat. Kapakanpitäjät ja agitaattorit. Kauppiaita, sutenöörejä  ja saarnamiehiä sekä muutakin seuraa ilmaantuu kaivoksen tuoman  löysän rahan  houkuttelemana. Hotelleja, kultasepänliikkeitä ja bordelleja perustetaan. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Jokainen haluaa osansa maan antimista. Pelastusta on saatavilla joko maan päällä tai sitten taivaassa. Mutta se ei ole ilmaista.

Pelastus                                                                                                                                          Sunnuntaisin mennään kirkkoon, herätysseuroihin tai palopuhujia kuuntelemaan. Jos edellisillan ryyppyreissun jäljiltä jaksetaan. Karismaattisia lahkojohtajia sekä kommunistipuhujia palvotaan. Merkillinen lestadiolaisuudesta irtaantunut lahko korpelalaisuus saa suuren suosion. Lahkon saarnaja Sigurd Siikavaara ja Profeetaksi kutsuttu kietovat satoja kiirunalaisia karismansa alle.  Kuin tämän päivän gurut, rock-tähdet ja muut  somejulkkikset. Jumalanpalvelukset muuttuvat seksuaalissävytteisiksi ryyppäjäisiksi ja  orgioiksi. Herran omat kun ovat synnille immuuneja julistaa Siikavaara.

 Hurmoksessa ollaan valmiita menemään profeetan ennustuksessaan nähneellä  pian saapuvalla hopea-arkilla Palestiinaan. Omaisuus vaihtuu, maallisesta ei niin väliä. Lopulta  virkavalta pidättää lahkon johtajat, toimittaa osan vankilaan ja osan mielisairaalaan. Hopea-arkki ei  sovittuna aikana Luossajärven jäälle saavu. Muutto Palestiinaan jää haaveeksi. On  palattava arkeen, jatkettava taivallusta täällä ajassa, vähemmän pyhällä maalla.

Kommunistiagitattorit puolestaan lupaavat toisenlaisen paratiisin, kertovat  kansainvälisen sävelin  ja työväen lehteä  norskenflammenia siteeraten työläisten paratiisista Neuvostoliitosta. Sinne on jokaisen mahdollista mennä,  uutta kommunistista maailmaa rakentamaan.  Ihan kerrostaloissa  ne siellä Neuvostoliitossa asuvat. Demokraattisesti asioista päättävät. Toki vallankumoukseen voi  vaihtoehtoisesti tehdä Ruotsissakin.

Kiirunassa oli kolmekymmentäluvulla  joka viikonloppu tarjolla  uusi mahdollisuus parempaan. Lohtua ja vertaistukea  riittävästi.

Vakiintuminen                                                                                                                              Integroituminen uuteen kaupunkiin on ihmiskoe. Se  tapahtuu nopeasti, muutos on raju. Ensimmäisissä juhlallisesti otetuissa ryhmäkuvissa osalla nuorista kaivosmiehistä on jalassaan rautapohjaiset työsaappaat. Ne ovat varreltaan niin leveät, että matka-arkussa mukana kulkeutuneen rippipuvun housun lahkeet on pakko sulloa  saappaan varsien sisään. 

Sellaisen kuvan olen  nähnyt nyt jo lakkautetun  Kiirunan vanhan keskustan  kävelykadulla erään liikkeen ikkunassa. Aika lähellä ostoskeskusta ja työväentaloa, ihan kävelykadun alkupäässä, sementtisten kiirunoiden vieressä. Kuva saattaisi hyvinkin olla Wisconsinin uudisasukkaista meren toisella puolen. Sinnekin näiltä seuduilta kaivoksiin ja rautateille  lähdettiin. Villin lännen tarinoista jokaiselle  tuttuun levottomaan. Muutaman vuosikymmenen kuluttua on vakiintuneempaa. Silloin  otetaan jälkikasvun rippikuvia. Perhepotretteja

Kiiruna on valkea läntti tarinoiden kartalla. Länttä villimmän pohjolan alkuvuosikymmenten kiehtovat kohtalot  ovat  meille liian tuntemattomia. Valitettavasti.  

                                            -lauri- 

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA  OSAIII

Pohjois- Ruotsin ja Pohjois- Norjan sisämaan legendaarisimmat ja mielenkiintoisimmat persoonat. Amerikan filmiteollisuudessa näillä  ihmiskohtaloislla olisi  tehty tili. 

6.Sigurd Siikavaara
Sigurd Siikavaara oli korpelalaisuuden johtohahmoja. Hänen ja Niilo Holmbergin johdolla lestadiolaisuudesta irtaantunut korpelalaisuus ajautui 30-luvulla yhä etäämmälle emolahkosta. Liikkeen jumalanpalveluksiin tulivat mukaan alkoholi ja voimakas seksuaalinen viretila. Korpelalaiset kokivat olevansa immuuneja synnille ja valittuja pääsemään hopea- arkin kyydissä Palestiinaan. Orgioissa oli  tarkka käsikirjoitus ja niissä toteutettiin Siikavaaran seksifantasioita. Liike veti yhä useampia puoleensa. Nuoria, alaikäisiä seurakuntalaisia tuli raskaaksi.

Korpelalaisten jumalanpalvelukset Kiirunassa olivat suuria mediatapahtumia. Tuhansia uteliaita kokoontui sunnuntaisin jumalanpalveluspaikan, Rauhanyhdistyksen seurakuntatalon,  ulkopuolelle odottamaan, että joku seurakuntalaisista tulisi  rappusille  hoilaamaan syntejään anteeksi , laulamaan, niinsanotun  Mooseksen virren. Jopa Etelä-Ruotsin lehdistöä oli paikalla. Kyseessä oli suuren luokan mediatapahtuma. Kuin stadionit täyttävät rock-konsertit nykyään.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Vähitellen  tilanne riistäytyi käsistä. Asiat menivät lahkon kannalta huonompaan suuntaan. Arkki , jonka  oli määrä laskeutua Luossajärven jäälle, ei  ilmoitellut tulostaan.  Profeetta, tai  jumala, joutui muuttamaan ajankohtaa  sitä mukaa kun ennustukset eivät toteutuneet. Hopea-arkki ei koskaan saapunut. Korpelalaiset olivat kuitenkin jäljillä,  niiltä samoilta seuduilta ammutaan tänä päivänä ESA:n satelliitteja. Profeetta ennakoi tulevaa. 

Aikansan katseltuaan virkavalta kyllästyi Kiirunan sekoittaneeseen touhuun ja puuttui lahkon toimintaan pidättämällä pastorin, saarnaajan ja muuta johtoporrasta sekä  sulkemalla osan mielisairaalaan. Syytteitä rapisi  siveellisyys- ja alkoholilakien rikkomisesta. 

5. Svarta Bjørn

Balladi Svarta Bjørnistä sopisi minkä tahansa oopperan tai elokuvan aiheeksi. Pääosan esittäjä on Kiirunan Narvikin  malmiradan valtavan rakennusurakan ilmentymä, ristiriitainen, sopivasti syntinen. Villissä lännessä hän olisi ollut  bordellin pitäjä, madame , kapakan  tanssijatar tai mestariampuja. Ainakin kaivosmiehen tytär. Sellaiset pääsivät historiaan  ja country biiseihin. Malmiradan rakennustyömailla häntä kutsuttiin Radan  kuningattareksi.

Svarta Bjørn oli legenda jo tultuaan. Voimakas nainen. Tumma ja rotevarakenteinen. Ahkera ja arvostettu, oma-aloitteinen  työihminen. Erinomainen emäntä, talousihminen. Mutta myös sellainen, joka sai miehet sekaisin. Otti kenet halusi.  Svarta Bjørnistä on lukuisia tarinoita, mutta varmuudella ei tiedetä. kuka hän oli . Oletettavasti hän työskenteli kokkina radanrakentajien parakeissa. Ehkä toimenkuvaan kuului muutakin.

Ratatyömaalla vallitsi sama järjestys kuin Koillismaan metsäkämpillä Suomessa  tai Lofoottien kalastajakylissä Pohjois-Norjassa. Urakoitiin ryhmissä. Asuttiin ahtaasti pienissä mökeissä. Ryhmä koostui pomosta, päällysmiehestä , radanrakentajista eli  rallareista  ja omassa pikku sopessaan  muista erillään yöpyvästä kokista. Kokkina toimi rippikoulun käynyt tyttö. Hänen  tehtävänsä oli emännöidä. Pitää  jöötä. Ja  rallarit ruoassa ja puhtaissa vaatteissa, Kämppä siistinä ja lämpimänä. Siinä hommassa Svarta Björn oli ylivertainen

Ja muussakin. Se varsinkin herätti kateutta.

Kerran Svarta Bjørn ajautui  riitaan erään toisen kokin kanssa. Kyseessä olivat miesasiat. Radanrakentajien kuningatar sai puukosta ja kuoli sillä tavalla, että  hänestä tuli myytti. Svarta Bjørnin arvellaan olevan haudattuna Tornehamnin rallarikirkon hautausmaalle.

Oikealta nimeltään Svarta Bjørn lienee ollut Anna Rebecka Hofstad. Lofoottien ja Vesterålenin kalastajakylät ennen ratatyömaalle menoaan kierrellyt raisu tyttö Helgelandista. Tarinasta on tehty elokuva , jossa miespääosassa Svarta Bjørnin salarakkaana Ålands Kallena on edesmennyt Åke Lindman.

4. Lapin Maria
Lestadiuksen elämän kertaheitolla muuttanut, häneen suurimman vaikutuksen tehnyt ja kääntymään saanut Lapin Maria oli oikealta nimeltään Milla Clemensdottir .  Milla syntyi 1813 varakkaaseen perheeseen, mutta isän juopottelun ja lopulta ryyppyreissulla tapahtuneen väkivaltaisen kuoleman johdosta kaikki muuttui.

Äiti meni uusiin naimisiin ja kuusivuotias Milla lähetettiin kasvatiksi muualle. Ensimmäiset pari vuotta kuluivat vuohipaimenena. Millan elämästä tuli rankka ja ahdistava. Kasvattiperhet vaihtuivat. Koko ajan Millalla oli huolenpitäjän ja vastuunkantajan rooli. Rajuissa elämäntilanteissa tyttö sai turvaa uskostaan, kertoi siitä muillekkin. Köyhästä Millasta. Tavallisesta huutolaistytöstä ja paimenesta alkoi kasvaa karismaattinen saarnaaja. Pohjoismaiden merkittävin uskonnollinen ja yhteiskunnallinen murros pääsi itämään.

3. Ellen Aslaksdatter Skum
Kautokeinolainen Ellen Aslaksdatter Skum syntyi 1827, meni nuorena naimisiin Mattis Hættan kanssa, sai viisi lasta. Ellenin ja Mattis'n lapsista ainoastaan yksi selviytyi elämään. Ellen näki Kautokeinon alennustilan. Kuinka kylän mahtimies kauppias Ruth sai viinanmyynnillään orjuutettua saamekansan. Miehille kapakasta, mustasta talosta, tuli toinen koti. Viinavelat kuitattiin myymällä porot kauppiaalle pilkkahinnasta. Tokan hoito jäi naisten vastuulle. Kylän pappi Stockflecht oli sen ajan tavan mukaan mukana touhussa, eikä tehnyt mitään saamelaisten auttamiseksi. Kauppias kun oli hänen ystävänsä.

Lapin herättäjän Lestadiuksen saarna Karesuvannon markkinoilla oli käännekohta. Se teki Elleniin niin suuren vaikutuksen, että hän pyysi pappia tulemaan Kautokeinoon. Saarnaamaan heillekin parannusta. Kun omasta papista ei siihen ollut. Lestadius ei päässyt, vaan evästi Ellenin kertomaan siidalleen jumalan sanaa.
Ellen oli luontainen kyky. Hänen saarnansa ja profetiansa saivat kautokeinolaiset kääntymään ja raitistumaan. Ellenissä vaikutti pyhä henki , sanottiin.

Ellen näki tekopyhyyden, kirkon teorian ja käytännön ristiriidan. Hurmoksessa hän joukkoineen häiritsi jumalanpalveluksia ainakin Skjervøyllä ja Kautokeinossa, kutsui niissä yhteyksissä pappeja paholaisen asialla oleviksi. Kautokeinon herätyksen vuoksi pappi Stockfleht joutui saarnaamaan tyhjälle kirkolle. Kun taas Ellen sai monilukuiset kuulijansa hurmokseen. Siihen ei tarvittu rakennuksia.

Ellen oli asettunut instituutioita vastaan. Kyseenalaistanut kirkon. Se ei käynyt päinsä. Sellaista ei kirkko eikä valtio voinut sietää. Kautokeinon herätys johti traagisiin seurauksiin, kun jumalanpalveluksien häiritsemisestä vankeuteen tuomitut piileskelivät ja lopulta hyökkäsivät Kautokeinoon. Nimismies ja viinakauppias tapettiin, kapakka poltettiin ja uskovien silmissä tekopyhä pappi ja muut jumalattomat piiskattiin isän kadestä.
Kapina luonnolisesti kukistettiin ja tuomioita sateli. Ellenkin tuomittiin kuolemaan , mutta tuomio muutettiin elinkautiseksi vankeudeksi , jota Ellen Skum istui 17 vuotta.
Kautokeinon kapinasta on tehty elokuva. Elleniä esittää Ivalossa 1979 syntynyt Anni- Kristiina Juuso.

2.Lars Leevi Lestadius

Lapin legendojen hottiuslistani kakkonen  on ilman muuta Lars Leevi Lestadius. Lestadius oli monilahjakkuus, kiinnostunut kasveista ja luonnosta yleensä. Hän oli myös kansantieteilijä. Lestadiuksessa olisi ollut aineksia kohota maallisellakin puolella alojensa arvostetuimmaksi asiantuntijaksi. Lestadiuksen keräämä pohjoisten kasvien kokoelma on ainutlaatuinen. Lestadius olisi sopinut myös yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Mutta Lars Leevi valitsi Jumalan tai Jumala valitsi Lars Leevin. Ihan miten vaan.

Toimittuaan vuosikausia ns. leipäpappina Lestadiuksen elämä muuttui. Hän tapasi Lapin Mariaksi kutsutun köyhän saamelaistytön . Keskusteluissa nuoren Marian kanssa Lestadiukselle selveni mitä elävä usko on. Uudestisyntynyneenä  hän  aloitti voimakkaan saarnaamistoiminnan. Saarnoissaan Lestadiusa uskalsi arvostella vallitsevia epäkohtia. Vallanpitäjien ja kirkonmiesten kaksinaismoraalia.

Lestadius kutsui syntiä synniksi. Ja paholaista sen omalla nimellä. Saarnoissaan hän ei piiloutunut hymistelyn taakse. Lestadiukselle usko oli elävää, ei kirkkorakennuksiin sidottuja rituaaleja. Viina oli paholaisen kusta ja vihollinen numero yksi. Ihmiset täytyi pelastaa sen orjuudesta.

Lestadius aloitti julistustyönsä ja saarnamatkansa, levitti sanomaansa. Hänellä oli taitavia apureita, kuten Raattama pieni.  Liike sai jalansijaa , levittäytyi nopeasti koko Pohjois- Kalotin alueelle. Lestadiuksen toiminnan ansiosta kerrotaan saamelaisten elinolojen  parantuneen

Kautokeinon kapinan yhteydessä Lestadiustakin syytettiin osallisuudesta kapinahankkeeseen, mutta syytteet hylättiin.

Pajalan kunnassa Lestadiuksen kotikulmilla on esitetty Lestadiuksen elämästä kertovaa oopperaa.

1. Hjalmar Lundbom 

Hjalmar Lundbohm  syntyi nimismiehen ja rovastintyttären perheeseen 1855. Utelias Hjalmar oppi lukemaan jo viisivuotiaana, mutta tuotti pettymyksen vanhemmilleen koulunkäynnin kangerrellessa. Niinpä poika pistettiin Göteborgin käsityökouluun. "Ei siitå sen kummempaan ole" tuumi nimismies isä. Göteborgissa  nuori Hjalmar  toimi opiskelijayhdisyksen kassanhoitajana,  ystävystyi sitä kautta taiteilijoiden ja kirjailijoiden kanssa. Ja  loi nopeasti verkoston kulttuurieliitin piirissä. Ruotsin prinssi Eugen ja Eräs August Strindberg kuuluivat  jo tuolloin Hjalmarin ystäviin.

Hjalmar Lundbohm innostui geologiasta, utelias kun oli, opiskeli sitä iltaisin , suoritti tutkinnon teknisestä kemiasta  ja monien sattumien ja kokeneempien sairastumisen seurauksena  löysi itsensä geologin virasta.  Asemapaikkanaan  Jällivaaran  Malmberg, Saadessaan komennuksen pohjoiseen  Lundbohm kiinnostui saamelaisuudesta. Hänen mukaansa moderni yhteiskunta ja kristinusko tuhoaa puhtaan saamelaiskulttuurin. Saamelaisuuden ja sen kulttuurin  varjelemisesta tuli Lundbohmille kutsumus.

Kun Ruotsin valtion omistama kaivosyhtiö  LKAB  valtiopäivien suostumuksella päätti  laajentaa kaivostoimintaa ja jatkaa Malmbergiin rakennettua rataa Narvikkiin saakka tarvittiin  toimitusjohtaja, jonka vastuulla kaivokset , rata  ja molemmat satamat Luulaja ja Narvik olisivat. Hjalmar Lundbohm oli valinta. Myös sen vuoksi , että hän oli löytänyt  Kiirunan kaivoksen Luossavaaran kupeessa olevan Tuolluvaaran malmiesiintymän.   Kymmenessä vuodessa kulttuurista kiinnostuneesta  joutilaisuuteen taipuvaisesta puuseppäoppilaasta oli tullut mahtava mesenaatti, patruuna joka hallitsi pienen europpalaisen valtion kokoista  valtakuntaansa tiukasti, mutta lempeästi. 

Lundbohmin aikana Kiiruna kasvoi kaupungiksi. Asuinrakennukset, koulut, sairaala ja virastot sekä radan varren massiiviset  asemat ja kylät rakennettiin Lundbohmin mieltymysten mukaan. Myös Kiirunan kirkko  josta tuli toisenlainen   herran huone .  Jeesus , Jumala ja Pyhä Henki olivat sivuosaas,  Lundbohmin vaatimuksesta  ja kirkonmietsen harmiksi  kirkosta tehtiin ensisijaisesti  kaikkien kaupunkilaisten kokoontumispaikka, Kiirunan tupa.  Sisustuksessa  näkyi  saamelaisuus ja kaivoskaupungn kruunaamattoman hallitsijan mieltymykset. Hjalmar  Lumdbohmin taiteilija- ja kuvanveistäjäystävät saivat  vapaat kädet .

Lundbohm jäi historiaan yhtenä Ruostin ja koko pohjolan merkittävimpänä miehenä, jonka luotsaaman ja kasvattaman  kaivoksen malmi auttoi  rakentamaan pohjoismaista demokraattista kansankotia, mutta samalla mahdollisti  kolmannen valtakunna nousun ja myöhemmän tuhon.

-lauri-.

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA OSA IV

Vähintään kerran tunnissa lähtee pitkä, jopa 70 vaunua käsittävä malmijuna Kiirunan kaivosten lastauspihalta Narvikin suojaiseen satamaan.  Vuosittain radan kautta  kulkee malmia enemmän kuin mitään muuta tavaraa missään muualla Norjassa. Malmijunien välillä radalla liikennöi henkilöjuna. 

Malmiradan juna, Pohjolan pikajuna, on  henkireikäni, flow ja meditaatio. Mindfullnes ja kaikkea sellaista upeaa, josta tiedostavat ystäväni ovat  minulle yrittäneet  kertoa. Että sisäistäisin. Edesmennyt setäni käyttäisi  flowsta sanaa oleminen. Pohjolan pikajuna on ollutta ja tulevaa. Mennyttä maailmaa. Paluu 60-luvulle. Idän pikajunan korvike Baikalin ja Amurin  radan hengessä.  Matkalla Narvikista Tukholmaan tai päinvastoin  aika pysähtyy kuudeksitoista tunniksi ja ihmisiäksi. Kohtalot  ja tarinat sekä luonto vyöryvät tajuntaan. Varsinkin jos on niin onnekas , että makuuvaunun sekahytissä on useampia kanssamatkustajia.

Junassa on ravintolavaunu. Wifiä ei ole.  Kahvin ostajalle luvataan santsikuppi ilmaiseksi. Koko matkan ajan. Siinä tulee säästöä. 

Faktat antavat varmuuden turvalliseen matkaan. Nettiä ei tarvita ja kahvi on halpaa. Ravintolavaunu tarjoaa ruotsalaisen leppoisan lämpimän  tunnelman ja mielettömän  valikoiman syötävää. Myös vegaanisia herkkuja. Minä valitsen aina poronkäristyksen, jonka pyydän vain hieman mikrossa lämmitettynä. Ensimmäisen, kahden vuosikymmenen takaisen matkani polttavan  kokemuksen opettamana. 

Kuuden hengen sekahytit seinältä laskettavine sänkyineen ovat junan sisäisiä erillään  olevia linnakkeita. Valitsen sellaisen,  joka kerta. Takuun inspiroivasta matkasta. Jos matkani on Narvikista Tukholmaan saan kiirehtimättä ja väljästi  asettua hyttiin, useimmiten yksin.  Muut tulevat Abiskosta tai Kiirunasta. Rakennan sänkyni, kiinnitän sen tottuneesti. Jousitetun  pultin ja hahlon avulla seinään. Sitten  laitan paksun aluslakanan patjan päälle, asettelen päällyslakanan ja huovan  sillä tavalla, että lakanasta noin 40 senttiä on huovan päällä.  Lopuksi tyyny saa tärkätyn päällysliinan. Pussilakana ja froteiset patjan päälle venytettävät kuminauhaliset resorilutrakkeet eivät Pohjolan pikajunaan kuulu.  Vasta kun sänky on kunnossa, teen hytti-inventaarion.

Pienellä pöydällä ikkunan alla on kuusi tetraa ruotsalaista lähdevettä. Sekä muutama  kappale rautateiden  sopivan paksua, helposti luettavaa julkaisua, lehteä nimeltä Kupee. Valitettavasti  ja harmikseni se ei koronarajoitusten aikana ilmestynyt.  

Paras muistoni Kupeesta on ihana lääkäri Mouna. Neljän vuoden takaa. Eräältä lokakuiselta matkalta.

Sillä matkalla  hyttiin nousi Abiskosta ja Kiirunasta vain  kaksi nuorta miestä,  myöhemmin ei ketään. Kanssamatkustajani olivat ruottalaisia, ihan asiallisen kivoja,  kohteliaita, mutta niin urheilullisia,  etten millään päässyt sosiaaliseen transsiin, täysillä mukaan  vuorikiipeilyn ja myös  jääkiipeilyn  maailmaan. Hakkuihin, köysiin ja lukkoihin, piikkeihin. Pitänee vastaisen varalle perehtyä Narvikin pystysuoriin vuoriin sekä  Abiskon ja Jukkasjärven  kallionleikkausten jääseinämiin.  Kiipeilytekniikoihin.

Seurustellessa meni kaikesta huolimatta mukavasti  muutama tunti kuunnellen. Tarinoin toki itsekin. Valaista ja turskasta. Sitten oli aika käydä nauttimassa päivällinen. Otin Kupeen mukaani. Tilasin annokseni haluamallani tavalla lämmitettynä. Ruokajuomaksi pyysin oluen. Pullon etiketissä komeili Lapporten niminen  skeittiramppia muistuttava tunturimuodostelma.

Ruokaa odotellessani selasin nopeasti lehden jutut, kävin läpi otsakkeet. Mouna pisti heti silmään , meni mieleeni. Häneen tutustuisin sängyssä lukulampun valossa. Hänestä saisin seuraa. Syötyäni  ja parit kaljat  sekä jälkiruokakahvit juotuani. Sen verran Mouna saisi odottaa. 

Palasin sopivassa tunnelmassa hytiin. Iltatoimien jälkeen kömmin lakanoiden väliin. Seuralaiseni oli  aivotutkija Mouna Esmaeilzadeh.  Tarinansa uskomaton.

 Alkuvuodesta 1983 joukko iranilaispakolaisia pyrki Turkkiin. Pakkasta oli vuorilla 20 astetta , lunta pyrytti. Kylään saavuttuaan vanhemmat luulivat pienen tyttärensä kuolleen. Hän ei hengittänyt. Oli kylmennyt. Kylän naiset riisuivat kolmivuotiaan. Laittoivat ammeeseen. Ei lämpimään, vaan  kylmään veteen. 

Lapsi virkosi. Palasi kuolleista. Lääkäri Mouna Esmaeilzadeh kertoi saaneensa kolmivuotiaana juuri oikeanlaista hoitoa. Samalla tavalla pahasti kylmettyneitä hypotermiapotilaita nykyäänkin hoidetaan. Ammattilaisten toimesta tietokoneen ohjauksessa. Mounan pelastivat luku-ja kirjoitustaidottomat. Kylmä vesi ja  sinkitty amme. Ammattimaisesti ja rutiinilla. 

Pakolaisperhe ei päässyt  haluamaansa  Ranskaan vaan  joutui Ruotsiin. Vieraan kielen ja kulttuurin armoille. Ranskassa olisi ollut osa Persiaa.  Mounan kotikaupungiksi tuli Tukholma. Hän meni kouluun , opppi nopeasti kielen, kävi  musiikkilukion Integroitui. Suoritti filosofian maisterin tutkinnon. Valmistui lääkäriksi. Väitteli aivoista. Mouna on nyt  43-vuotias optimisti. Mouna uskoo tieteeseen ja demokratiaan. Tieteeseen, joka on kaikkien käsitettävissä. 

Neloskanavalla doktor Mouna tulee kylään. Hän  antaa toivoa ja tarjoaa faktoja maailmanlopun sijaan. Vastaa kysymyksiin, auttaa tuskassa. Mielenkiintoisesti. Syyllistämättä. Mouna lohduttaa kehityksen  nimeen. On ihmisten tukena. Silloin kun vastassa ovat luulot ja olettamukset. Valeuutiset ja ilkeydet. Iva ja pilkka. Tai pessimismi ja toivottomuus.

Hektinen tuokiomme iltayöstä Mounan kanssa oli lyhyt, mutta pitkä.  Mouna jäi mieleeni . Tuli luokseni uudestaan ja uudestaan. Siihen auttoi mukaan nappaamani Kupee. Vielä viikkojenkin päästä  olin Monassa ja sanoissaan. Luin artikkelin moneen kertaan.  Osaan sen ulkoa. Voisin siteerata ystävääni Mounaa muutaman  A nelosen verran.                                                                                                                                    

Riittäköön nämä

"Jos minulla ja sinulla on eri näkökohdat, ja sinä pystyt aukottomasti esittämään tieteelliset faktat jotka kumoavat totena pitämäni, pysyn entistä tiukemmin kannassani "                                                                     -Mouna Esmaielzadeh-

" Tiede on kaikkein seksikkäintä mitä on olemassa "
 -Mouna Esmaielzadeh-

" Intohimo on huumeenomainen virtaus aivoissa, kuin rakkaus joka vetää meitä vastuttamattomasti tiettyyn  suuntaan"
-Mouna Esmaielzadeh-

                                                          -lauri-

ISLANTI

Rautuajan keittiö - postauksissa  kerron sanoin, kuvin ja tarinoin yli neljä vuosikymmentä kestäneesta  tiiviistä suhteestani Rautuun, Raudun  kalastukseen ja ruoaksi laittoon. Reseptit ovat helppoja  ja pohjautuvat paikallisiin raaka-aineisiin. Niitä voi soveltaa myös Suomen järvien kaloihin. 

Rautuaika  on minulle se aika vuodesta jolloin Rautu eli nieriä on pilkittävissä  Alsvågin tai Klotindsvatnetin järvillä. Normaalisti suosikkijärveni jäätyvät marraskuun lopulla, joskus jäätyminen siirtyy joulukuuhun. Ainoastaaan muutaman kerran Rautuajan juhlallisia  avajaisia on vietetty vasta tammikuussa. Rautuajan päättäjäiset puolestaan ajoittuvat huhtikuun viimeiselle viikolle, joskus harvoin jäät ovat vielä vappuna pilkkijän kantavia. Silloin saadaan merirautua.

Rautuaika on tärkeä osa elämääni ja ruoanhankintaani. On ollut jo 23 vuotta. Eläkkeelle jäätyäni Raudusta on tullut entistä merkittävämpi osa talvea. Ja Rautuajasta vuodenaika  syksyn ja kevään välissä.

 Elämäntapaani, johon Rautu kuuluu, olisi houkuttelevaa someaikana mainostaa ja kehua  omavaraisena. Enemmän se on  lapsuudesta tuttua arkea. Sellaista missä syötävää etsitään, poimitaan, jahdataan, viljellään, jalostetaan ja varastoidaan. Koska kukaan kotiseutuni  minimaalisen hiilijalanjäljen jättäjistä ei itseään omavaraiseksi someta, taidan minäkin jättää mainostamisen jatkossa vähemmälle. Jos kykenen ....

Itse hankituista raaka-aineista valmistettu  ruoka on parempaa, sanotaan. Minustakin se useimmiten on, joskus ei. Glutamaatti tekee monista haukutuista eineksistä  petollisen hyvänmakuista, jopa "omavaraista ja tiedostavaa " koukuttavaa. Niinkuin esimerkiksi juustonaksut, suuri salainen paheeni. 

Roskakala. Omavaraisaallon, näkyvyyden , tarjonnan lisääntymisen  ja ympäristötietoisuuden myötä monet unohdetun kansan vuosikymmenien ajan jalostamat, hieman  piilossa olleet perinteiset  herkut,  ovat  löytäneet  tiensä  uutuuksiksi.  Kauniiksi pakkauksiksi. Myyviksi ekotuotteiksi.

Vanhat ideat ovat  kokeneet uuden tulemisen. Ne on otettu käyttöön.  Tuotteistettu. Näkyvimpänä särjen ja muiden särkikalojen, entisten roskakalojen, säilöntä, kansankielellä umpionti. 

Yksi upeimmmista sisävesien uusista tarinoista on lähiökauppojenkin valikoimaan  maittavaksi jalostettu, lähes täydellinen särkisäilyke. Kyseessä  ei enää ole maalaisliittolaisten , marttojen, maa- ja kotitalousnaisten ja metsästysseurojen 60-luvulla peräkylissä seurojen taloilla taikka hirvimajoilla merroilla ja katiskoilla pyydystetyistä särjistä valmistama särvin, vaan tuotekehittelyn, tarkan suunnittelun ja markkinoinnin tulos.

Juuret ovat kuitenkin ajassa , jolloin talkoilla  yhteiseksi hankituilla koneilla ja keittimillä purkkeihin tai  yksinkertaisimmillaan pestyihin lasitölkkeihin  särkiä säilöttiin 

Muikkuverkkoon sivusaaliina syksyllä tarttuneet  kylmän veden särjet umpioitiin myös. Usein samaan aikaan  hirvenlihojen kanssa. 

Ruoka-aitta Täällä arktisessa ei särki esiinny. Vedet ovat liian kylmiä ja karuja, kesä liian lyhyt. Särkeen tottuneen maahanmuuttajakalastajan  on ollut pakko  keksiä jotain särjen, lahnan ja säynävän  tilalle. Etsittävä ja löydettävä  lapsuuden makujen purkkisärjen korvaaja, maultaan yhtä aromikas ja koostumukseltaan vastaavanlainen. Ennenkaikkea sitä olisi oltava riittävästi  ja helposti pyydystettävissä. Lyhyen matkan päässä. 

Ruoka-aitta löytyi jo maaliskuussa 2000 . Järvi täynnään hieman kääpiöitynyttä, mutta erinomaisen makuista Rautua. Helposti saavutettava ja helposti pilkittävä Alsvågvannet . Järven Rautu on vuosien mittaan  antanut minulle ja  monille ystävilleni talvikauden viikoittaiset , jopa päivittäiset herkut. 

Kalastukseni on pyydystämistä ja ruoanhankintaa. Pysähtymistä ja hiljaisuutta. Se on  paljon enemmän kuin elämys, tai jännittävä seikkailu. Pyydystä tapa ja syö -kalastus sisältää kalan perkaamisen, jäähdyttämisen säilönnän ja ruoaksi laiton. Sekä huipentumana juhla-aterian, peijaiset saaliskalan kunniaksi. Kala on myös varautumista, kriisiruokaa.

Kotona  60-luvulla ruoka oli pyhä asia, se ei ollut itsestäänselvyys. Ruokapöytään perhe kokoontui. Ruoalla ei leikitä. Sanoi äitini.  Jos ei ruoka kelvannut tai sen kanssa nirsoiltiin isä muistutti Kirkkosaaren nälkään kuolleiden muistomerkistä ja  joukkohaudasta. Käydäänkö katsomassa.  Oppi meni perille. Lautanen syötiin tyhjäksi. 

Ruoan arvostamisen  ja kunnioittamisen opettamisessa turvauduttiin oman kansan uhreihin. Afrikan nälkäänäkevät eivät vielä  olleet pöydälle nousseet,  maalaiskylän ihmisten tietoisuuteen tulleet . Biafra sinne  uutisista hieman myöhemmin yltäkylläisten omaatuntoa kolkuttamaan  hiipi. Silloin voitiin päivällispöydässä vedota Afrikan nälkäänäkeviin.

Kala on ruoka  Kala oli lapsuudessani  ja on yhä hartaudella ja kiitollisuudella järvestä talteenotettavaa  syötävää. Silloin kun en kalasta , voin  seurata  kauniiden  kalojen uintia, niiden sulavia liikkeitä. Voin miettiä miten saisin saaliiksi, jos mukana onki olisi. Sehän on melkein kuin pyydystä ja päästä. 

Raututietoisuus  Rautu, josta tuli purkkisärjen korvike, ui elämääni jo  lapsuuden eräkirjoista. Niiden huimista tarinoista. Koska savolaisen maatilan pojan  ei ollut mitenkään mahdollista lähteä Ruijan  kaukaisille Rautujärville , piti tyytyä mielikuvitukseen ja mielikuviin.  Sekä kotijärven särkiin, ahveniin ja haukiin. Lahnoihin, siikoihin ja kuhiin. 

Rautainen Rautu. En päässyt Ruijaan, mutta mielessä Rautu pysyi. Myös sanana. Rautu  on voimakas. Kuin rauta. Punaisia molemmat. Norjaksi Rautu on Røye, røyr tai  rør. Rautuni  alkaa aina isolla alkukirjaimella. Sillä tavalla  minä sen kirjoitan.

Ensimmäisen ihan oikean  Raudun  pyydystin  Islannissa toukokuussa 1983 . Kala oli iso,  kolmekiloinen upeanvärinen tunturijärven jättiläinen. Siinä  oli  kaikki . Pohjoisen luonnon värit ja historia,  jääkauden jälkeisen vedet valloittaneen  reliktin  terveiset. Arktinen raikkaus ja tuoksu.

Saalis. Oranssin hehkuisista fileistä  riitti kalaretkeltä palattua syötävää  kaikille muillekin Islannin valtion puutarhurikoululla yli  neljäkymmentä vuotta sitten  viikonloppunsa viettäneille harjoittelijoille. Elämäni ensimmäinen itsevalmistamani  rautuateria onnistui. 

Paistettu Rautu. Voissa sen paistoin. Hveragerdin puutarhan lisukkeiden ja islantilaisen maatiaisperunan gullaugan kanssa tarjoilin. Fileitä en leivittänyt, mutta huolellisesti voisulalla valelin, Sipulit paistoin sokerilla voin kanssa kalan jälkeen samassa pannussa kuullottaen , samoin fenkolit. Kalanmakua imeytyi rasvaisesta Raudusta  lisukkeisiin. Kuvassa 1983 toukokuussa Reykjadalurin yläjärvillä saamani rautu.

Haalea Rautu. Minua harmitti ja ihmetytti vuonna kahdeksankolme, miksi  värikäs ja voimakas Rautu on islanniksi bleikja, mitäänsanomattoman tuntuinen, haalea ja hiljainen, väritön sana. Se harmittaa vieläkin.  Islanti on voimakieli. Ärrä lausutaan niinkuin  suomeksi. Miksi   voima ei  siirtynyt Rautuun. Ärräsanoja on muuten muinaisnorjassa vaikka kuinka paljon. Raud , Hraun , Knivur, Hestur...

Murta, päineen ja ruotoineen syötävä. Islannin järvissä  tavataan neljänlaisia Rautuja ja ainoastaan yhden nimessä  on ärrrr. Se on mieleiseni. Murta. Murta on pieni, korkeintaan vaaksan mittaiseksi kasvava planktonin ja muiden rautujen mädin syöjä. 

Murta- säilyke, kansallisjärven  Thingvallavatnetin  kalasta, oli hyvin suosittu islantilaisten aamupalalla ja retkieväänä  80-luvulla. Aivan käsittämättömän hyvänmakuinen. Eräskin purkillinen tuli ahmittua.  Nykyään murtaa ei enää valmisteta, valitettavasti. Muutaman  murtan olen  eläissäni onkinut. Pannulla samalla tavalla kuin Suvasveden muikut paistanut. Ruotoineen ja päineen syönyt.

 Bleikja. Bleikja kuvastaa erinomaisesti  sameisiin  jäätikköjokiin  merestä nousevaa hopeanhohtoista vaellusrautua, mutta ei missään nimessä järvissä asustavaa upea-asuista punavatsaista sukulaistaan. Taimen on islanniksi Urridi, senkin  nimessä on voimaa . Voi, voi  riisuttua järvien  Rautua. Kun ei saanut kunnon nimeä. Kuvassa  bleikja, merirautu,  Norjassa pilkkimäni. 

Rautukesä. Islannin kesä 83 oli Rautukesä. Aina kun mahdollista olin kalastamassa. Yleensä ystäväni  Mimirin  kanssa. Hänen kotiseudullaan Reykholtissa. Kaikki vapaa-ajat . Saimme kauniita syömäkaloja tunturijärvistä, puroista ja jäätikköjoista .

Jopa suoputamien aukoista, minne maanalaisissa  puroissa piiloittelevat  Raudut aina välistä ilmaantuivat. Taimeniakin tuli. Siihen aikaan kalastus oli suhteellisen vapaata ruoanhankintaa  kyläläisten yhteisillä vesialueilla ja Hvitau- joessa.

Graavattu Rautu. Raudut ja muutamat taimenetkin, valmistimme monin eri tavoin. Graavattuna kala on samettisen rasvainen, aromikas. Nummilta löytyi villitinjamia mausteeksi tillin ja pippurin kaveriksi. Kun fileet alkureissusta suolasi, (mukaan hieman sokeria )  ja  voipaperiin tiiviiksi nyssäkäksi rinkan taskuun laittoi, saattoi iltapäivällä nauttia maailman parhaita  graavivoileipiä. Kuvassa graavirautuvoileipä  Alsvågvannetin Raudusta.

Harmaasammalella pöntössä savustaminen. Osan saaliista me savustimme  kotona,  Mimirin maatilalla.  Leppää ei ollut , joten käytimme  savun saamiseksi harmaasammalta ja katajaa. Palasokeria mukaan. Riittävän pienillä klapeilla pidetään tulta reilut puoli tuntia.  Sitten yhtä pitkä aika tekeytymistä. Lampaanpapanoita emme uskaltaneet savun antajana käyttää, vaikka juuri sillä  islantilaiseen  hangikjöttiin, savustettuun  ja kuivattuun lampaan viuluun, saadaan sen kehuttu, herkullinen  aromi. 

Yrttivedessä hauduttaminen. Yrttivedessä keittäminen on kätevää retkillä ollessa. Yrttejä luonnosta, karkeaa suolaa ja raikasta puron vettä trangian kattilaan. Kiehutetaan ja laitetaan kalat jäähtyvään veteen hautumaan vartiksi. Rautu pehmeänä kalana kypsyy  nopeasti. Liemen voi juoda alkukeittona.

Foliossa savuhauduttaminen.Joskus  teimme kenttäsavusovelluksen. Suolatut maustetut, peratut hieman kuivahtaneet  kalat  harmaasammalen ja tinjamin  kanssa folioon  tiiviiseen pakettiin. Paketti  puoleksi tunniksi hiilloksen päälle. Menetelmä  edellytti  mukana kannettuja halkoja. Pula-ajan savustuksessa Rautuun  tuli  mukavan mieto pehmeä savun maku.

Kotitarvekalastuksen ja perinteen loppu. Rautukesä ja muutamat sen jälkeiset vuodet jäävät muistoihini  omavaraiskalakesänä. Herkkukesänä.  Myöhempinä vuosina vieraillessani, yhdeksänkymmentäluvulta lähtien, sain seurata suurta muutosta elämästä elämykseksi. Kuinka turismin ja  kalabisneksen laajetessa kyläläisten kalastusoikeuksia  alettiin manttaalikuntien toimesta poistaa. Mökkkikyliä rakentaa  ja  jokia sekä järviä  yksinoikeudella vuokrata. Virkistyskalastusyrityksille ja sitä kautta kylän  vanhan kaartin karsastamille julkkiksille, näyttelijöille ja muille rikkaille, kaloilla leikkiville ulkomaalaisille. 

Kala, vuosisatainen eväs, ei enää ollut  kyläläisten oikeus eikä jokapäiväinen leipä ja se harmitti. 

Reykjavikin pankkiirieliitin kääriessä monikansallisen kalabisneksen  voitot paikallisille jäi rippeet, parhaassa tapauksessa vavankannattajan ja lojaalin palvelijan rooli. Kesätyöpaikka lomakylässä. Mikäli ulkomaan kielet oli hallussa.  Joskus  tuli tippinä ( almuna)  iltapäivän kalastusmahdollisuus. 

Kehitys kehittyi ja turismista tuli Islannin tärkein elinkeino  merikalastuksen jälkeen. Rautuja, taimenia ja lohia  mielivältä vaadittiin jatkossa  paksu lompakko kalastus- ja makunautintojen, siis ruoan, saamiseksi. Onneksi on lupa muistella,  tutuilla Reykholtin villitinjaminummilla  ilman kalavehkeitäkin  kuljeskella. Maisemia , hevosia ja lampaita ihailla.  Itseäni en  Islannissakaan Rauturuokaa  saadakseni  kipeäksi maksa. Sen verran solidaarisuutta ja kunnioitusta mennyttä kohtaan  löytyy. 

Oslossa kalastin pääkaupungin lähivesiltä sekä kauempaa tuntureilta taimenia. Oslovuono tarjosi kohtuullisia meritaimensaaliita. Olisi pitänyt olla tyytyväinen, mutta en ollut. Rautu piti otteessaan. Olin kalaan  niin voimakkaasti  mielistynyt, etteivät Norjan hyvätkään  taimensaaliit millään pystyneet Rautukaipuuta taltuttamaan. 

Parina syksynä kävinkin juuri ennen kuturauhoitusta Islannin tutuissa maisemissa ystäviä tervehtimässä ja Rautuhelpotusta saamassa. Tuoksuvien  harmaasammalikkojen  ja tinjamikenttien ympäröimissä puroissa ja järvissä arktista herkkua kalastamassa. Ja jokilaaksoissa vaeltelemassa. 

Raudun mäti on elokuussa parhaimmillaan eikä kala ole  vielä laihtunut. Kojamon leuka koukku on ainoastaan hieman kasvanut . Liha oranssia ja tiivistä. Kyllä kelpasi tuliaiset Norjaan onkia.                                                                                                  -lauri- 

   TUNTURIJÄRVEN SAVURAUTU 

Varstad  seitsemästoista  helmikuuta kaksikymmentäsataakaksikymmentäneljä. Näin siimakalastajilla on tapana sanoa ja koska olen entinen kalastaja minäkin, samalla tavalla päiväykseni teen. Pakkasta on viisi astetta. 

Neljän myrskyn, sadan millimetrin rankkasateen ja  kuudenkymmenen  senttimetrin lumipyryjen ja  lukuisten tarinoiden  kuukausi on ohi. Sää oli aamulla yön hiutaloinnin ( uusi sana aamuteeveestä opittu ja käyttöönotettu) jäljiltä aurinkoinen, kevätttalven selkeä. Vuonossa näkyi eilisen vanhaa utua.

Kalastajat. Haahkat huhuilevat. Kalastajien mukaan merkeistä voi päätellä, että mennään valoisampia aikoja kohti. Kun kerran haahkakin. Pian saapuu meriharakka. Ja korpit taivaalle. Kevättunnnelmissa ne lentävät. Ja kotkat kiljuvat. 

Riekot puolestaan helminauhoja hangen pintaan tekevät ja koivun urpuja kaulaansa kurotellen syövät. Puvun  vaihtuessa ne soidininnossaan puuhunkin kapuavat, kärpät loikkivat pihalle heittämiäni  kalanroippeita etsien. 

Rautuaika. Mutta kaikkein eniten  kaipaan rautuaikaa, omaa aikaa  ikiomalla järvellä. Kaipaan  Alsvågvannettia. Sen rauhaa ja lumista tai sohjoista raikkautta. Parkkipaikalta lyhyen matkan päässä olevia  kalakarikoita ja edessäni, vastakkaisella rannalla, viiteensataan metriin kohoavia tuntureita. Neljään viikkoon pilkille ei ole ollut menemistä. 

 Oma paikka. Alsvågvannetilla pilkkiessä tunnelmaa ei laimenna vaikka takanani on koko ajan kasvava leirintäalue. Etelästä juurilleen palaavien, mutta myös pohjoisen lumoon  ja rauhaan hurahtaneiden urbaanien mökkikylä. Tänne heidän on upeaa tulla ja täällä  pohjoista elää, kiihkeästi lyhyitä tai pidempinä jaksoja rakastaa. Paikallisiin tutustua tai lapsuuttaan alakoulusta tuttujen kanssa muistella 

Siirtonurmi. Minua ei haittaa, vaikka leirintäalueen  takana ja vieressä sijaitsevat tehoviljelyssä olevat salaojitetut pajupusikoista raivatut keinolannoitetut vadelma- ja mansikkapellot, arktinen kestävien kasvien taimitarha  sekä Norjan pohjoisimmat ja upeimmat siirtonurmipellot.  

Hautausmaa. Arktisilla siirtonurmilla on mahdollistettu  suurseurojen Tromssan ja Bodön pohjoista kestävät kentät ja sen mukana jalkapallomenestys Norjassa ja Euroopassa. Viimeksi Ryphaugenin puutarha kattoi  valmiilla nurmellaan  Myren uuden, minusta  aivan liian suuren, hehtaarien laajuisen hautausmaan. Se sai viherrakentajien kehut  ja kirkolliset avajaiset. 

Lääninrovasti puhui hautausmaan muistolehdossa. Ensi kesänä ensimmäisiä siunataan. Jos ikääntyvän väestön  kuolemiset tasaisen tahdin taulukon mukaan jatkuvat.  Kuva Öksnesin seurakunta

Pohjoinen. Pohjoisessa ei etelä määrää. Ei eläviä eikä kuolleita. Pohjoisessa taistellaan vääjäämätöntä vastaan. Niin on aina tehty. Olavi Pyhän ajoista saakka. Siitä saakka kun Islannin kuningassaagoista tuttu Tore Hund Norjan yhdistäjän ja käännyttäjän, pohjoisen sortajan,  kuningas  Olavin Stiklestadin taistelussa  tappoi ja  kansallissankariksi nousi. 

Hänen  ja ystävänsä vuonokuningas Asbjörn Selsbanen  mukaan on vuosisatojen kuluessa  lukuisia laivoja nimetty. Kalastamassa ollessa ylimyksen nimeä kantava pohjoisenn ylpeys on tullut useitakin  kertoja nähtyä. Vaikuttava ilmestys. 

Viimeinen leposija.  Kalastajakylän vainajat eivät tuhkaksi pala. Kun väestö vanhenee, tarvitaan oikeita hautoja. Ja paljon. Niin seurakuntaneuvosto yksimielisesti päätti. Tarvitaan  viimeisiä leposijoja. Tontteja heille, jotka eivät lepoaan merestä saa. Mereenjääneitä  ja siellä ravintoketjua rikastuttavia on muutamia joka vuosi. 

Myren kalastajakylään  ei moderneja miniatyyrihautoja eikä eurooppalaisia hienouksia, kummallisia tuhkauurnien sopukoita haluta. Aivan sama vaikka arkkuhautaus ihmiselon lopullisena ratkaisuna on  kaikkea muuta kuin ekologinen.  Oikea arkku alttarilla on täällä vähän niinkuin pakko. Monen mielestä tärkeä osa rannikkokulttuuria. Kuva Myren kirkosta ennen kollegani siunaustilaisuutta kuusi vuotta sitten. 

Seurakunnalla on sitäpaitsi  hallussaan toissa vuonna  vanhaan vaihdettu tehokas, pieni ja näppärä japanilainen  kaivuri. Sille tarvitaan jatkossakin käyttöä. Ettei  se tyhjänpanttina seiso.  Kaivurin vahvistettu kauha junttauspiikkeineen uppoaa paksuun routaan. Taitavan suntion, Ingridin,  puikoissa ollen hauta syntyy nopeasti ja huolella vuodenajasta riippumatta.  Olen  nähnyt.

Valaiden valtakunta. Minut  kuitenkin tuhkataan ja tuhka Andan majakkasaaren taakse lunnien ruokailpaikalle valassafarilaivalta sirotellaan. Tai kalastusalukselta. Sen olen päättänyt ja tarpeeksi monelle viimeisen tahtoni sanonut. Että sitten tietävät. Maasta olen minä tullut ja mereen  olen turskan ja valaiden valtakuntaan tuhkauurnasta pöllähtävä. Sitten joskus tulevaisuudessa, kun on sen aika. Muistolehtoni on jokainen ranta.

Rautuvara. Minulla on vielä yksi purkki savurautusäilykettä. Viikoksi. Raututahna on loppu. Tönkkösuolatut pikkuraudut syöty. Ahma koiran pakasteraudut myös. Kuukausien rautuvarmuus poissa. Olo on epävarma.

Kunpa  pääsisin pilkkimään. Olen eläkkeellä ja aikaa olisi. Haluaisin olla perimmäisten kysymysten äärellä raudun maailmaan pilkkiavannolla uppoutuen.Toiseen ulottuvuuteen mennen. Haluaisin savustaa ja säilöä. Haluaisin osan saaliistani suolata. Rautuajan piteneviä  päiviä ei ole sisällä oloon tarkoitettu . Ei edes mielekkääseen. Kuva kolmen vuoden takaa, muistutus  ajasta jolloin säilykettä riitti .

Tulva. Vielä on  odotettava muutama päivä ainakin. Kun sää  kolme viikkoa sitten lämpeni ja rankkasateet lounaisvirtauksen mukana tulivat, lumet sulivat ja joet tulvivat. Järven pinta nousi. Yli metrillä. Talvitulvat eivät  täällä pohjoisen rannikkokaistaleella ole mitenkään poikkeuksellisia,  vaan lähes vuotuisia pitkäaikaisen leudon jakson tullessa. Kuva kahden vuoden takaa maaliskuulta.

Sateiden ja lämpöaallon seurauksena  paksu puolimetrinen  jää rikkoontui ja sitten  suuriksi  lautoiksi jakaantui. Lauttojen väliin jäi metrien levyisiä railoja. Vaikka jäälautat kantavat hyvin ja niiden päällä voi kävellä, ne ovat vaarallisia. Varsinkin, jos uutta lunta tulee ennenkuin railot  kantaviksi jäätyvät. Kun järven vesi taas laskee, jäälle on turvallista mennä. Kuva kolme viikkoa sitten otettu

Sellainen on tilanne nyt. Pitää kärsivällisesti odottaa. 

Onneksi minulla oli ja on  kolme kertaa viikossa  fysioterapiaa ja kuntoutusta. Vuonon rannassa saatoin  kävellä ja rannalla tarkistaa mitä aarteita myrsky onkaan  mukanaan  tuonut. Useimmiten ne ovat roskia. Merten muovia. Lumityöt auttavat myös pilkkimisikävässä. Kuva vuoden 2010 pääsiäistuiskun jälkeisenä päivänä otettu

Presidentinvaalit. olivat talvisydämen piristys. Hyvin mielenkiintoista seurattavaa. Kuinka ensimmäisen  kierroksen ehdokkaat ja  finalistit Suomen toreja ja huoltoasemia kiertelivät, väittelyissä pärjäsivät. Jopa ruoantuottajista  ja syrjäseutujen vähäväkisistä  hyvää huolta pitivät. Ja ihan koko Suomen  asuttuna. Varsinkin Itä-Suomen. Minun Suomeni.

Viiteryhmääni, maalla asuvaa havumetsien kansaa, maalaisliittolaisten ja korpikommunistien  perillisiä ei enää ilkeästi mollattu, veronmaksajien rahojen tuhlaamisesta syytetty, eikä suomalaista talonpojan tuottamaa ruokaa ylenkatsottu. Jo edellisissä eduskuntavaaleissa  se näkyi, kun  pahimmat nälkämaan  peräkylien rienaajat uusien äänien toivossa puolueiden johdon toimesta  nuhteessa pidettiin. 

Pitihän sitä äänestää. Hyviä ja parempia ehdokkaita oli riitävästi. Kansalaisvelvollisuuden täyttäminen kävi kätevästi postin ansiosta. Kirjeäänestyspaikaksi valitsin luonnollisesti kalastajien kahvilan. Todistajat löytyivät  ja vaalikahvit juotiin 

Presidentin pannukakut. Vaalien ansiosta  innostuin kokeilemaan banaanipannukakkuja. Tulevan presidentin ohjeella. Sillä, jonka hän kuulema  muilta oli  ominut. Sellaisen tiedon kommenttina facebookin pannukakkupostaukseeni sain.  Samapa tuo . Hyviä olivat. Jatkossakin presidentin pannukakkuja aamupalaksi teen. Silloin kun banaanit ovat alennuskorissa. 

 Pian  railot jäätyvät kantaviksi. Vesi laskee. Pian pääsen pilkille. Ja savustamaan. 

Savustaminen  on kalansäilöntää. Se on  kypsyttämistä ja  ruoanlaittoa. Tulen hallintaa ja historiaa. Savun haistelua. Paluu saalistajakeräilijän aikaan. Savustaminen on aisteja stimuloiva, kiihottava  nautinto. Lapsuuden hajut ja  muistot mieleen tuova. Meillä Vaaraslahden Piekkälänniemellä oli rannassa Vilho-sedän  nuottakodan  ja saunan välissä isän muuraama tulisija ja sen päällä itsetehty savustuspönttö. Muistan  öljytynnyristä ja maitotonkasta valmistetut. Oli niitä muitakin viritelmiä. 

Käsnäpäälahnat. Ensimmäiset kalani  itse ilman apua savustin kansakouluikäisenä. Ne olivat Likosaaren poukamasta  riimuverkolla  kudusta pyydystettyjä käsnäpäälahnoja. Niin muistelen . Kesällä  savustettiin ahvenia ja myös säynäviä ja särkiä, syksymmällä siikoja. Hauki on hieman liian kuiva, minun mielestä. Kylmäsavuna kuitenkin erinomainen. Olen maistanut.  Ensimmäiset  rautuni savustin Islannissa. Vuonna 1983. Mimirin vanhassa kattilassa harmaasammalella ja katajalla. myhkyräisistä laavakivistä kyhätyn tulisijan päällä. Kuvassa viiden vuoden  takainen saalis parikiloisia käsnäpäälahnoja lapsuuteni kalapaikoilta pyydystettynä.

Raudun maku. Kun on saanut maistaa savustettua tunturirautua, makumaailman aromiasteikko ei ole enää sama. Se on pysyvästi muuttunut.  Rautu eli nieriä eli nieriäinen on täyteläisempi ja samettimaisempi kuin taimen tai lohi. Rautu  ottaa makua, saa aromia, ravinnostaan. Maistuu juuri sille järvelle missä se asuu.

 Joissakin  rautujärvissä ravinto koostuu  tummista pienistä rasvaisistaa hyppyjalkaisista, äyriäisistä, eläinplanktonista ja sellaisesta. Sellaisen järven  kala on pehmeän  rasvainen, hieman yrttimäinen. Ei kuitenkaan tunkkainen kuten liian rasvaiset kassilohet. Kääpiöityneet, vähemmällä ravinnolla sinnitelleet laihemmat raudut, ovat  kuivempia , mutta riittävän rasvaisia nekin. Kuvassa annosrautuja 150-200 gramman fileinä. Alempana Alsvågvannetin  rautuja  savustettuna.

Suolaus. Koska raudun nahka on hyvin vahva, limaisempi  ja läpäisemättömämpi kuin muilla lohkaloilla, savustus on erilaista. Rautu saattaa jäädä liian kosteaksi eikä kypsy ihan samaan tahtiin kuin taimen. Ratkaisuna suolaan  kalan reippaalla merisuolamäärällä yön yli. Sen jälkeen  pyyhin liiat suolat ja liman talouspaerilla  ja annan kalan kuivahtaa muutamia tunteja. Sitten ritilälle ja  savuun. Kuva Savustettuja ja jäähtyneitä rautuja raututahnaan 

Pilkkeet ja leppälastut. Savustukseen käytän vastavuoltuja leppälastuja. Lastujen sekaan laitan muutamia sokeripalasia. Ne antavat kalalle syvemmän kauniin värin ja myös hieman imelyyttä.  Pidän pöntön tai laatikon alla kohtuullista  tulta pieniä pilkkeitä tasaisesti lisäten. 

Höyryt. Savustusaika on  kalan koosta riippuen  puolen tunnin molemmin puolin. Savustuksen puolessa välissä aukaisen kantta ja päästän liiat höyryt pois. Noin puolen tunnin, kolmen vartin jälkeen annan  tulen hiipua ja kalojen tekeytyä  toiset puoli tuntia. Kuva. Kantta savustuksen puolivälissä raottamalla liiat höyryt poistuvat. 

Joskus viileän sään aikaan  rautuni saavat  jäähtyä savustuslaatikossa tai- pöntössä pidempään, päivänkin . Kyllä ne siellä  pärjäävät.

Voipaperi. Valmiit jäähtyneet ja kuivahtaneet  savukalat  käärin voipaperiin . En missään tapauksessa mihinkään muoviseen hapettomaan enkä  tiiviiseen. Pelkkä muovi on savukalalleni loukkaus. Kokonainen savustuksen jäljiltä oleva kala pergamentissä tai voipaperissa  on puolestaan aseptinen, hygieeninen pakkaus ja säillyy viileässä  useita päiviä. Lähes viikon.

      Savurautuateria syödään hartaudella. Se on makunautintoaan suurempi. Muistotilaisuus.                                                                Peijaiset  kauniin kalan  kunniaksi.                                                         

                                                           -lauri-

KÄYPÄLÄISEN POHJOLA: OSA V

Kultasilmä on viileää viileämpi ja pohjoista pohjoisempi. Kultasilmä on etelästä. Norjaksi  kultasilmä on  Gullöy. Islanniksi  puolestaan Gullauga. Kultasilmä on Fennoskandia ja Islanti. Kainuu, Kiiruna ja Pohjois-Norja.

Kultasilmä teki historiaa.  Se tunnustettiin. Rehuperunalla  ruokittiin massat. Sen voimin rakenneẗtiin rata. Mentiin maan alle , louhittiin ja lastattiin. Malmi satamaan ja siitä maailmalle kuskattiin. Myös Hitlerin sotakoneistolle. Mutta siihen sen piti loppua . Kultasilmäle ei ollut  varattu paikkaa tulevaisuudessa.

Pohjoinen hätävara saisi tehtävänsä tehtyään  mennä. Uudet jalostetut ja satoisat sileän soikeat täyttäisivät hietamaan.  Mutta pohjoinen ja sen kummallinen kansa oli  tälläkin kertaa vastaan. Ne samat jotka Olavi Pyhän aikoinaan tappoivat. Ja koko ajan joka asiassa kitisivät ja  vänkäsivät. Heitä muka sorretaan...

Ne kurjat jääräpäiset eivät luovuttaneet. Ihan vaan etelän ja tietämyksen uhalla heikkosatoista  kultasilmää varjelivat, viljelivät ja levittivät, jokilaakson  hienot hiekkapellot mokomalla moskalla täyttivät. Kapinalliset.

Pahin oli  tulossa, katastrofi, kun  kokki 60-luvulla   televisoon pääsi . Oman ohjelman, parhaaseen katseluaikaan sai.  Hän oli kultasilmästä kuullut , pohjoisen kalareissullaan maistanut  ja  studioon  hankkinut Målselvin isäntien vuosikymmenestä toiseen etelän hegemoniaa ja perunaneuvontaa sekä jalostusta  uhmaten, neuvojien ärtymykseksi  viljelemää.   Pohjoisen jauhoista kultaa, kuten he perunaansa ilkesivat kutsua. Julkkiskokki kehui haukutun ja syrjityn. Kultasilmä sai tunnustusta.  Se olikin  gourmet. Paras peruna ikinä. Myös muiden mielestä.

Kun kultasilmä hieman myöhemmin  valittiin  Lipeäkalan ystävät yhdistyksen toimesta lipeäkalan kanssa nautittavaksi viralliseksi perunaksi, maatalousneuvonta luovutti . Antautui ylivoiman ja kansan vaatimusten sekä räjähtäneen  kysynnän seurauksena.  Pohjoinen kulta otettiin virallisten kauppalajikkeiden listalle. Siemnperunatuotanto käynnistettiin ja myyntiorganisaatio perustettiin.  Kultasilmä olikin osa pohjoista perimää ja ihan koko Norjan kansallista omavaraisuutta. Perunajalostuksen huipputuote.

Nykyään Mälselvin jokilaakso ja sen perunapellot ovat  jokaisen itseään vähänkään kunnioittavan norjalaisen  huippukokin pyhiinvaelluskohde. Mikäli  on haluja  uralla edetä ja ehkäpä kokkimaajoukkueseen päästä. Midnattsol potet yritys tekee huimaa tulosta. Webbikamerasta voi kuka tahansa seurata kultasilmän kasvua. neljän kuukauden ajan. Perunalähettiläät kiertävät ympäri maata evankeljumiansa julistamassa. Tarjonta ei vielä vuosiin kata kysyntää, kultasilmä viedään käsistä. Loppuu kaupista ennen pääsiäsitä.  Hinta on kohonnut  omaan  kategoriaansa.

Ei olisi Kiirunan patruuna , malmikaivosten ja radan mesenaatti Hjalmar Lundbom, voinut satakaksikymmentäviisi vuotta  sitten  seurauksia  arvata  ratatyöläisten särpimeksi skånelaisten perunatilojen ylijäämäsatona halvallla myymää rehuperunaa , kultasilmää, ostaessaan. 

Minulle kultasilmä on henkilökohtainen juttu. Se on arktisen selviytymisen ja  ja samalla ruokavalioni perusta. Nautin pohjoista kultaa lähes päivittäin.                                                                                                                       -lauri-

Helsinki. Eliel.  26.3. 2024. 08:30 Lounaistuulta  kolme metriä sekunnissa. Lämpötila hieman plussan puolella. Yöllä oli pikkupakkasta. Odotan R paikallisjunaa.

Storytel awards gaalaillan kutsulla  itselleni  perustelemani Helsingin reissu ystäväni huomassa, hänen kortteerissaan  majoittuen, on ollut erinomaisen  onnistunut.

 Toiseksi viimeinen päivä on menossa. Huomenna palaan pohjoiseen, menen kotiin.  Kuva :Ihmisten pesiä. Vera Mäkelä.

Olen jatkanut  vuotuista  löytöretkeilyä, tutustumista pohjoismaiden ylivoimaisesti mielenkiintoisimpaan kaupunkiin.  Sen joukkoliikenteeseen, pieniin putiikkeihin,  museoihin, ihmisiin ja luontoon, lintuihin ja  eläimiin. 

Täällä on tarjolla  aina jotain uutta,  mielitekokartalla aiemmin olleita valkeita läikkiä. Valittavissa annos luontoa, kulttuuria, historiaa ja kaikkea sellaista, mistä periferian vuononrannan asukki kotona ollessaan haaveilee. 

Täällä Helsingissä, Stadissa, tavoittaa omanlaisensa rauhan. Toisenlaisen kuin arktisessa, mutta yhtä rauhoittavan. Kappelissa näköalaloossissa istuen, hidasta bliniaamupalaa nauttien  ja Espalla liikkuvia seuraten

Helsingissä on myös  Raidejokeri. Pikaratikka, Raideveturi. Toissapäiväinen neitsytmatkani paikallisopppaan johdolla  Itäkeskuksesta  länsipäätyyn Keilaniemeen  saakka kuuluu ehdottomasti sarjaan Once in a lifetime. Mukaan otettuine kahveineen ja leivoksineen tunnin reissu oli ihan fine vai miten ne sanoo. Kuva: Amanda.

Sitä kelpaa  vanhana muistella. Kuinka upeaa olikaan villin luonnon vastapainoksi havainnoida oman lajimme reviirin laajentumista, ihmisten  pesiä ja elinympäristöjä. Kuinka me ainakin yritämme ottaa luonnon ja siellä pesivät muut lajit koko ajan paremmin huomioon.  

Siihen minulla  on lupa uskoa. Tänäänkin. Misantropia on vierasta, sananakin pelottava.

Askelmittarini on  näyttänyt  kaksinkertaisia päivälukemia mitä  kotona pohjoisessa. Vähintään kymmenentuhatta. Yli kuusi kilometriä.  Sydänvaivaiselle se on kova .  Välillä hengästyttää terveimpien perässä pysyminen, mutta omien rajojen löytäminen  ja mukavuusalueen ulkopuolella oleminen on hyväksi.

Voi  Helsinki. Tänne kaipaan  yhtä paljon kuin lahnakutuun, karpalonpoimintaan tai hirvipeijaisiin  synnyiseudulleni Savon sydämeen. 

On myös Tampere. En ole unohtanut. Sinnekin kaipaan. Sielläkin Helsingin reissulla käyn. Tampere  on Stadin  tavoin rakas ja  upea. Varsinkin Pyynikki ja  Tahmela.  Nuhruisella Ärräjunalla eläkeläisetua käyttäen matka Tamperelle on lähes ilmainen. Seittemän euroa.

Tampereella kävin kahdesti. Koin tutut ja lähes pyhät paikat. Ja toisella reissulla ekaa kertaa  kiistellyn  ratikan.  Ajoimme  päästä päähän ja takaisin. Samalla palautui  mieleeni  Tampereen valtuuston  raitiovaunukeskustelut. Aikana ennen koronaa ja  perinteisen poliittisen kentän valloittanutta viisikkohallitusta.  

Kuinka Tampereen nuori  puheenjohtaja yritti pitää jöötä. Valtuuston salia aisoissa  raitiovaunun vastustajien urakalla keskeyttäessä.  Ennätyspitkien  puheenvuorojen, mölinän, tuohtumuksen  ja  kummallisten argumenttien paineessa se ei taatusti ollut helppoa. Hyvin puheenjohtaja  siinä kuitenkin onnistui . 

Loppu on historiaa.  Ratikka tuli. 

Historian somekirjaan jäävät puheenvuorot  kuten : "Kuurot ei kuule ja jäävät  vahingossa ratikan  alle."" Itsemurhaa suunnittelevat  heittäytyvät ratikan eteen "" Kalevan ABC menettää asiakkaansa ", eivät kääntäneet enemmistön päätä. 

Minulla on aina välillä vaikeuksia ymmärtää täältä Lappiin ja meille muualle  pohjoiseen tulleiden, kuherruskuukauttaan viettävien irtiottoa heidän haukkuessaan vihreän vehreää Helsinkiä stressaavaksi  kivierämaaksi. 

Stadi ei ole kivierämaa !!! Stadi on metsien, merien ja virtavesien saaristolaispitäjä.  Ja Tampere  ihan oma tarinansa. Pohjoisen jo yli kaksi vuosikymmentä kestäneessä  rauhassa,  omassa paratiisissani  viihdyn loistavasti,  kunhan  minulla on mahdollisuus tulla  mansikkapaikkaani  aina kun haluan ja siltä tuntuu.                                                                       -lauri-                                                                                                                                                                                                                   

 Helmikuun kahdeskymmenes vuonna 2000 Lars ja poikansa Terje tarjosivat minulle mahdollisuuden tulla mukaan turskasiimoja nostamaan. Heti seuraavana aamuna. Se oli ystävällinen ele, mutta vähintä mitä  he uskolliselle koukuttajalleen, satoja tunteja vetoisassa, viileässä ja kosteassa syötipuurassa eli koukutustuvassa toistasataa siimaa kuukaudessa syötittäneelle ja työhön jo vittuuntuneelle saattoivat tarjota.

VastaaLähetä edelleen Lisää reaktio

Alaska- unelma

"Tuntui, ettei täällä tulevaisuutta ilman  omaa venettä ollut. Ilman maatilaa. Toiselle en töihin  halunnut. Enkä muiden paatteihin. En ainakaan etelään.  Läksin Amerikkaan. Sinne monet muutkin jo aiemmin, ennen sotia, menivät. Ja hyvin pärjäsivät. 

Kalastajia tarvittiin. Varsinkin Alaskassa. Sain kansalaisuuden ja tulevaisuuden ja työn. Tienasin hyvin. Osuuspalkka. Tyynen Meren puolella lohta pyydettiin, sesonkikalastusta  niin kuin täällä turskaa. Rapujakin. Opin kielen. Juurruin. Sain säästetyksi.  Mutta Koreaan, muiden sotiin, en halunnut. Huhuttiin, että  ne sinne meitä muualta tulleita ensimmäisenä määräsivät. Palasin sopivasti sotaa pakoon isän 50-vuotisjuhliin. Tänne jäin. Taisi sittenkin olla pelkkä huhu se Koreaan joutuminen.

En minä ikinä omaa laivaa saanut. Enkä maatilaa. Mutta osalleni sattui hyviä kippareita. Ja hyvä vaimo. Lapsia. Minne sitä perheellinen olisi enää arvannut kotoa  lähteä . Tuli englanti opittua. Muutaman kerran olen jenkeissä käynyt ja muutamat  sen aikaiset kaverit täällä." 

Gunnar. Syntyi  maaliskuussa  1929. Kuoli tammikuussa 2023. Haudattu Klon hautausmaalle. 

Tsunami

" Olimme just silloin  toisella puolella maata, mutta  Strengelvågin kylän perinteisellä Tapanin päivän  riistaillallisella, missä  mekin yleensä olemme,  luulivat meidän  Khao Lakissa olleen.  Siellä me ihan  aluksi olimmekin. Mutta sitten läksimme loppuajaksi syvemmälle maahan. Pääministeri Bondevik julisti hätäisesti ja ennen aikojaan  maansurun. Kun luuli yli tuhannen norjalaisen kuolleen. 

Sitten kun pojan perhe perhe ei saanut meihin heti yhteyttä, soppa oli valmis. Huhut levisivät. Olimme kadonneiden listalla reilun vuorokauden.  Palattuani turskanpyyntiin kaverit kyselivät matkasta. Sain uuden lempinimen. Tsunami Svein." 

Svein. Syntyi marraskuussa 1936. Kuoli toukokuussa  2023. Haudattu Klon hautausmaalle.

"Olen Skrovasta, valaskylästä. Minun sukuni on se joka saarta hallitsi. Omisti firman ja tehtaan. Firma otti vastaan, paloitteli, pakkasi ja myi suuren osan lofoottilaisten pyydystämistä lahtivalaista. Ei tee enää. Luonnonsuojelu, boikotit ja kaikki semmoiset, sinä tiiät. Ennen ripille pääsyä opin valaan leikkaamisen. Ei silloin ollut rajoituksia lapsityövoiman käytölle.

Satamaan  tulevat valaanpyyntialukset tarkoittivat kesää. Ja rahaa. Valaan lihat vinssatiin laiturille ja siitä tehtaan hihnalle miehen painoisina  klöntteina. Siellä ne leikattiin  ja pakattiin, osa pakastettiin. Se huonompi osa. Rasva oli siihen aikaan arvotavaraa , nykyään menee mereen. Se on törkeetä. Niissä on muka raskasmetalleja. Fär-saarilla vielä syövät suolattuna. Järkiporukkaa.

Pyyntialuksessa tehdään alkuvalmistelut, paloitellaan ja sen  jälkeen jäähdytetään kannella ja sitten laitetaan ruumaan. Jäitetään. Jos huonosti jäähtynyttä lihaa menee ruumaan, se alkaa lämmetä, kuumeta ja  palaa. Niin kuin komposti. Vaikka kuinka  olisi jäiden peitossa. 

Tänne kalahommiin päädyin. Kalatehdas on hyvä ja turvallinen työpaikka. Saan kaikki leppoisat fileointi- ja leikkaushommat. Osaan käyttää veistä. Että jotain hyötyä siitä koulupoikana opitusta valaanpaloittelusta oli "

Björn. Haudattu Klon hautausmaalle. 

Viiden prosentin sydän

"Kiitti koljasta, nyt saan kalakakkuja Dieterille ja muille pojilleni. Ihan parasta.  En enää olisi itse jaksanutkaan tuota määrää urakoida. Eikä oikein ole paikkaakaan. Laivalla saat ne helpommalla fileoitua. Harry sanoi, että olet taitava. 

Ei ole minulla olo entisellään. Lääkärinkin  mukaan  sydämen tehot ovat vähissä. Viisi prosenttia jäljellä. Lääkkeillä mennään. Kourallinen joka päivä. Hitaita lenkkejä postilaatikolle ja takaisin. Varovasti on sängystäkin  noustava. Huimaa.  Mutta  vielä minä kuitenkin ystäväni  vastaanotan. Saavat tuossa autotallin yläkerrassa tukikohtaansa pitää. 

Yhdessä ruokaa tehdään, pitoja pidetään. Se on niin kuin meidän juttu. Joka kesä ne tulevat. Joka kesä tuliaisia tuovat. Tykkään saksalaisesta viinistä ja oluesta ja makkarasta, ja vaikka mistä epäterveellisestä.  Onneksi en polta. Lääkäri sanoi, että pitää syödä terveellisesti kun  suonetkin olleet  tukossa. Verkkoja viime kerralla  ahtaimpiin paikkoihin laittoivat. Nooh,  kerranhan  me täällä eletään. 

Ei meillä  kovin kummoista yhteistä kieltä ole, pikkuisen osaan englantia, jonkun sanan saksaa, Dieter joka tänne ensimmäisenä tuli osaa enemmän norjaa kuin minä englantia. Näin ollaan kolme vuosikymmentä  hyvin pärjätty.  Kesää odottamalla jaksan vuodesta toiseen. Vanha mies.

Henry. Syntyi 1935. Kuoli 2012. Haudattu Klon hautausmaalle.

Syöminen , nukkuminen ja kalastaminen

"Rippikoulun jälkeen aloitin isän laivalla. Meillä oli pieni maatila Nord- Lenangenissa. Sukuni on Kaakkois-Norjasta  sinne 1800-luvulla muuttanut. Ruotsin kuningas määräsi pohjoiset jokilaaksot asutettaviksi. Suomalaiset tulivat Ruijaan. Kiviset oli meidän pellot ja köyhät. Kalastus toi leivän. Kaksikymppisenä aloitin kipparoimaan, jonkun vuoden päästä ostin oman aluksen.  Katkarapuja Lyngenissä ja Varangin vuonossa. Varangista rapu katosi , siis tutkijoiden mukaan. Ei se oikeasti kadonut, kunhan vaan muuten piruuttaan vuonon meiltä sulkivat. Kun ei enää troolattu, silloin katkarapu oikeasti hävisi. Pohja limoittui ja kalatkin katosivat. Hylkeet vielä 80-luvulla vastuksiksi tulivat. Grönlannin hylkeet, ei nämä paikalliset.

Myin rapulaivan ja aloitin Morgenstjernalla, aluksi vuokrakipparina. Nuottakalastus on parasta. Tykkään. Sinäkin tulet pitämään nuottamiehen vapaudesta, Saat vastuun ruokapuolesta, vapaat kädet, mutta norjalaista ruokaa. Kalaa viitenä päivänä. kala on hyvää.

Kunhan muistat, että kalastajan elämän kolme tärkeintä asiaa ovat nukkuminen, syöminen ja kalastus. Nukkumisesta ja syömisestä voi tinkiä. "

Kierrenuottalaivan kippari . Syntyi 1952. Kuoli 2024. Tuhkattu. Muistolaatta Myren uuden hautausmaan uurnalehdossa.                                                                                                                                    -lauri-

Gisløya  11.3. Pakkasta muutama aste. Lähes tyyntä. Yöllä oli lunta satanut. Pitkästä aikaa pääsin lumitöihin. Reilut kaksi tuntia siinä meni. Ja yli kaksituhatta askelta.

SINÄ VUONNA KUN ISÄ MOOTTORISAHAN PÖYDÄLLE NOSTI

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan puolen tuvan pöydälle nosti oravannahoilla ei enää tiliä tehnyt eikä kärpilläkään arvoa ollut. Vanhoina hyvinä aikoina yhdellä kärpännahalla tienasi savottahommien päiväpalkan ja enemmänkin. Sitten kysyntä romahti. Kuningaskunnat olivat sotien jälkeen kadonneet eikä kruunajaisia pidetty, uusille kärpännahkaviitoille ja -kauluksille ei markkinoita ollut.  

Siitä huolimatta ja lähinnä vanhasta muistista  jokunen kärppä loukutettiin ja  ampumahollille erehtynyt orava metsätöiden lomassa napattiin. Sinä vuonna oli tallella omatekoisia haulikon panoksia. Juuri niitä erikoislaatuisia puolenkymmenellä haulilla vanhan talon toisen puolen tuvassa ladattuja. Niillä ei nahkaan liikaa reikiä tullut.  Oravat ja kärpät  nyljettiin, nahat kuivattiin. Kuivettuaan ne Laukkasen Erkille tai Iisalmen torin nahanostajalla myytiin. 

Viimeisenä vuona kun isä moottorisahan vanhan talon tuvan pöydälle nosti saimme kokea talvisavotan jälkeiset  ennenkokemattomat nuoskakelit. Ilmojen  kylmettyä tulipalopakkaset ja vuosisadan hankiaiset. Sinä vuonna metsänhoitoyhdistys käpyjä taimitarhoille toimitettaviksi osti. Meidänkin perheessä käpyjä kerättiin. Niin isä päätti. Helpointa oli pellonpientareiden tuuheaoksaista käkkärämännyistä. Isä käpysäkit punaisella traktorilla haki. Se oli Porsche. Hanki kantoi eikä logistiikkaongelmia ollut. Vuosikymmeniä myöhemmin sain tietää, ettei huonolaatuisista. oksaisista puista saaduista siemenistä  suorarunkoisia laatumäntyjä kasva.

Sinä vuonna kun isä moottorisahan Piekkälän vanhan puolen tuvan pöydälle nosti vintillä syytinkiläisenä asunut kalastajasetäni otti minut ensimmäistä kertaa  mukaan piisamin pyyntiin. Piisami oli ennen sotia Suomeen Amerikasta asti tuotu ja nopeasti koko maahan levinnyt. Pielaveden rehevän kortteisissa ja lumpeikkoisissa ja hyvin simpukkarikkaissa vesissä piisami viihtyi. Pyydystettävää riitti. Tili oli tehtävissä. Piisamimyyrän pyyntiohjeista oli olemassa kirjakin. 

Koska Suomella oli Neuvostoliiton kanssa kahdenkeskinen kauppasopimus ja koska  ruplan arvo  oli siksi luonnottoman korkea, kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa oli hyvä bisnes. Piisamiturkikset hattu ja - turkki olivat Leningradin ja Moskovan eliitin viimeistä muotia, piisami lähes soopelin veroinen turkiselukka. Amerikan tulokkaalla oli idässä kova kysyntä. Suomalaiset kulanssit maksoivat hyvästä nahasta kolmekymmentä markkaa. Kakkoslaadusta eli niin sanotusta sinikosta sai puolet. Iso raha sekin. Piisamista tuli turkismetsästyksen  uusi kärppä. Yksi piisami vastasi jätkän päiväpalkkaa. 

Sinä vuonna, kun isä moottorisahan Piekkälän vanhan talon tuvan pöydälle nosti lahnan kutupyynnissä tapahtui vallankumous. Vanhat puuvillalankaiset,  pumpuliverkoiksi kutsutut, olivat jäämässä pois ja uudet nailonista tehdyt riimuverkot ja myöhemmin punotut monohviilit, kuten savossa sanottiin, kuihduttamassa kiehtovan perinteen. Lahnaverkkojen jokakeväisen värjäyksen. Värjäys kuului kevääseen aivan kuten veneen tervaus. Koko päivähän siinä värjäysporukalta  meni rantasaunan muuripataa lämmittäessä, sinivärin liuottamisessa ja itse värjäyksessä. Taidettiinpa virvoittaviakin nauttia.

Meidän padassa värjättiin muidenkin verkkoja.  Samana vuonna myös  katiskat jatkoivat  voittokulkuaan. Rysät vähitellen väistyivät. Lahottuaan  juhannuskokkoon joutuivat.  Elettiin  suurten  mullistusten  ja  muutosten aikaa vanhan kadotessa. Rusahdellen murtuessa. Verkonvärjäystalkoisiin ja rysäpyyntiin  tottuneelle lapselle se oli hämmentävää.

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan puolen  tuvan pöydälle nosti saimme vieraan. Ameriikka- tädin. Koko sotien jälkeisen ajan paketteja säännöllisesti lähetelleen ja Amerikan brändit  Maxwell House murukahvin ja Sun maid rusinoiden muodossa meille tutuksi tehneen  Frida Jacksonin. Ennen meren taakse lähtöään oli nimensä savolaisempi. Rietriikka Ikäheimo muistaaseni, tyttönimeltään Viänänen. Peltomäen Viänäsiä.  Ameriikka-täti viipyi siskonsa suuren perheen  luona, siis meillä, reilun viikon. Lähtiessään hän antoi minulle vuoden 1932  kuluneen hopeadollarin. Se on valitettavasti aikojen myllerryksessä kadonnut. Vierailun muistoksi otettiin rappusten edessä olevan myllynkiven vieressä kuva. Perhepotretti.

Sinä vuonna kun isä  vielä moottorisahan Piekkälän vanhan talon tuvan pöydälle nosti Pielavedessä oli  muikkuja. Jopa järven pohjoisissa pohjukoissa. Nuottaa vedettiin ja saalista saatiin. Muikku antoi särvintä leivän päälle usealle nuottakunnalle. Myös sedälleni. Oli mahtavaa päästä sedän mukaan, miesten mukaan, miesten töihin. Isä antoi siihen , ihme kyllä, luvan. 

Muistan apajien nimet, muistan setäni hajun. Bensan, tupakan, kalan ja viinan sarkatakkiin  tarttuneen aromin.  Nuotalle lähdettiin hyvissä ajoin iltapäivällä. Oli kiire keretä ennen muita nuottakuntia Kappee -saaren nokkaan odottamaan. Tuulen tyyntymistä ja muikun pintaan nousemista. Joskus tuntikausiksi. Tulilla tuoksui savu, vastakeitetty kahvi ja viina. 

Viimeisenä vuonna kun isä moottorisahan vanhan talon tuvan pöydälle Savon sanomien päälle nosti, meille oli tulossa uusi talo.  Sellainen, missä oli sauna, kylpyhuone, suihku ja vilpola. Sekä  sisävessa. Keskuslämmitys, pannuhuone, kylmiö, sähköhella ja jauhokomero. Ihan kaikki.  Mutta myös leivinuuni vanhan talon muistoksi. Rannan sauna, pumppuhuone ja ulkohuussi jäisivät historiaan. Vanhan talon vintillä asunut setäni muuttaisi. Muikku häviäisi. Moottorisahaa ei uuden talon tuvan pöydälle tuotaisi. Se huollettaisiin pannuhuoneessa.                                                                                                                                 -lauri.                                                                           

Gisløya 19.3. Talvi tulee ja menee. Kahden viikon sisällä olen kokenut  kymmenen asteen lämmön , sulan maan, porkkananapenkin teon ja puutarhan muut kevättyöt ja toisaalta kaikkien aikojen rankimmat lumenluonnit, järven uudelleen jäätymisen ja pilkillä käynnin. Puolikuivattu kututurska eli boknafisk alkaa olla valmis

Rippipuku                                                                                                                                          

Rippipuvun hankinta viime vuosisadan alun Vesterålenissa oli suuremmanpuoleinen tapahtuma. Lähes sadan vuoden investointi. Ennen vanhaan, kun aikuiseksi kasvettiin hitaammin ja lopullinen kehon koko saavutettiin hitaimmillaan puolenkymmentä vuotta ripille pääsyn jälkeen, tulevan kalastajan rippipuvussa piti olla kasvunvaraa. Vain hyväosaisilla oli varaa tyköistuvaan mittatilauspukuun.

Kalastajan pukukin  teetätettiin räätälillä, mutta markkinoilta ostetusta edullisesta kankaasta. Rippipukukangasta saatettiin alkaa katselemaan jo vuosia ennen pojan ripillepääsyä. Rikkailla, papeilla, virkamiehillä, lääkäreillä ja kalatehtaan omistajilla oli helpompaa. Heidän ei tarvinnut pojan puvussa pihistellä. Sen kun vaan tilasivat suoraan, räätälin omasta kalliimmasta ja korkealaatuisemmasta tai venäläisten pomorikauppiaiden ulkomailla tuodusta kankaasta juuri sopivan kokoiseksi tekemän.

Ripillepääsy oli riitti. Siirtymä aikuisten maailmaan, kalastajien maailmaan. Pois äidin ja sisarusten seurasta ja tilan askareista. Turpeen nostosta, perunaistutuksesta, navettahommista, heinänteosta ja ruokakalojen hankinnasta, lakan poiminnasta. Sis naisten töistä. Suoraan merelle. 

Joko isän, muiden sukulaisten tai sitten vieraiden veneisiin. Omaa rahaa  hankkimaan.  Tulevaa omaa venettä, maatilaa ja perhettä varten . Jos hyvin  meni. Ja kalaa tuli. Ja jos meri ei korjannut pois. Niin kuin liian usein kävi. Polaarimatala, tai ehkäpä kuitenkin myyttinen merihirviö Draugen,  saattoi viedä kymmenittäin kalastajia. Meri antoi meri otti. Kalastajan piti olla fatalisti, muutoin ei pärjännyt. 

Ripillepääsy eli konfirmaatio oli juhlallinen tilaisuus. Rippipuku itsetuntoa kohottava. Kyllä kelpasi kirkossa alttarilla ensimmäinen ehtoollinen kokea. Ja kotona tapahtumaa juhlistaa. Äidin herkkuja  vieraiden kanssa maistella. Lokinmunista tehtyä kermakakkua suolaisten antimien lisäksi. Lokinmunasta vatkattu kakkupohja oli ainoa oikea, syvemmän keltainen  kuin kanamunista tehty. Lähes oranssi. Lokinmunat olivat sitä paitsi  ilmaista ruokaa, juuri sopivasti rippijuhlien aikoihin  saatavissa. 

Kun rippipuku oli tulikasteensa saanut, se laitettiin hyvään talteen pukupussiin  komeron perukoille.

Juhlapuku.                                                                                                                                              

Seuraavan kerran aarre otettiin varovasti ja suurella hartaudella käyttöön joko kansallispäivänä mikäli ripille oli päästy ennen 17. toukokuuta tai sitten jossain muussa tärkeässä juhlassa, hautajaisissa, häissä tai ristiäisissä. Puku ei saanut tahraantua. Se oli juhlapuku.

Hääpuku.                                                                                                                                    

Rippipuvun evoluution seuraava vaihe, pikakomennus juhlapukuvaiheen keskellä, oli hääpuku. Yhden pyhänseudun ohimenevä juttu. Häiden jälkeinen virka tärkeiden tilaisuuksien  juhlapukuna saattoi jatkua vuosia. Juhlapukua ei kovin helposti  kirkkopuvuksi alennettu. 

Kirkkopuku.                                                                                                                              

Kirkkopuvun osa oli vaikea. Siinä joutui aiempiin vaiheisiin verrattuna kovalle käytölle ja kulutukselle. Joka pyhä se puettiin ja riisuttiin. Sadoissa kirkonmeiningeissä erilaisilla penkeillä pitkästyessä kului. Pastorin useita kertoja sanoma "nouskaamme kuulemaan,," takasi lahkeiden liikkeen. Jatkuva pukeminen ja riisuminen sekä vaihtelevassa säässä kirkkoon meno jättivät jälkensä. Puku nuhraantui. Housut polvien kohdalta muotoaan menettivät.  Käyttövuodet näkyivät. Kalastajat eivät välttyneet kirkossa käynniltä edes Lofooteilla turskanpyynnissä ollessaan. 

Kun kirkkopuku oli työnsä tehnyt, aikansa kulunut,  vaurastuneella ja perheen perustaneella kalastajalla oli varaa ostaa uusi kirkkopuku. Juhlapuku, ehkäpä ihan kalastajille harvinaisempi  kansallispukumallinen, oli jo aiemmin hankittu. 

Pohjoisen Norjan kalastajakylien naiset olivat miehiä onnekkaampia. He saivat rippilahjakseen lähes poikkeuksetta oman alueen kansallispuvun. Uuden, joskus hyvinkin nuorena edesmenneen sukulaisen moitteettomana säilyneen lähes käyttämättömän.  Tai hieman kuluneempana perityn. Kansallispuku oli sekä rippipuku ja hääpuku että juhlapuku. Ajaton. Kesti äidiltä tyttärelle.

Pyhäpuku                                                                                                                                          

Kalastajan rippipuvun metamorfoosin seuraava vaihe oli pyhäpuku. Tumma siisti puku. Kulutuksen jäljet ja monet pesut saivat  näkyä, mutta paikkoja ja reikiä ei pyhäpuvussa saanut olla. Sellainen olisi pyhäinhäväistys, loukkaus entistä rippipukua kohtaan. Pyhänä pidetiin kotona, kylässä tai kalastajien tuvassa ollessa pyhäpukua. Pyhäpäivä oli lepopäivä. Silloin ei töitä tehty. Voimassa oli pyhärauha,  Paitsi kalastussesongin aikaan. Silloin oli lupa tehdä maanantain merelle lähtöön valmistelevia askareita pyhäiltana.

Arkipuku                                                                                                                                

Reikiintyminen , liian selvästi näkyvät polvipussit tai kankaan kiiltäminen pudottivat pyhäpuvun astetta alemmaksi arkipuvuksi. Arkipuku oli sisäpuku. Kun oltiin arkena kotona, kun tehtiin siistejä sisätöitä ja levättiin tai kun käytiin kirkolla asioilla pidettiin arkipukua. Arkipuvussa sai olla siististi ommeltuja lähes huomaamattomia  paikkoja tai parsimalla korjattuja reikiä, ei kuitenkaan suuria eikä repeämiä. Arkipuku oli siisti ja puhdas. Arkipuku viimeistään paljasti  millainen talousihminen emäntä oli.

Työpuku                                                                                                                                     

Arkipuvulla oli oma aikansa. Kun sitä ei enää kulumisen takia voinut kauppareissuille mennessä päälle laittaa, oli vuorossa rippipuvun loppuvaihe. Työpuku antoi suojan ja lämmitti maatöissä ja kesällä myös merellä. Takin alla paidan päällä oli kylminä ja kostean viimaisina aikoina villapaita. Jalassa alushousujen päällä välihousut. Talvikalastuksessa työpukuna öljylahkeiden alla  oli entisen rippipuvun asemesta sarkapuku. Työkäsineinä kalastajan itsensä useaa numero liian suuriksi neulomat ja merivedestä huovuttuneet kintaat. Lämpimät ja vedenpitävät.

Vieraskamarin matto                                                                                                                      

Aikansa työpukuna palveltuaan kun paikkaaminen ei vaurioita korjannut, työpuvun niistä ehjistä  kohdista mitkä eivät olleet liian ohuiksi kuluneet  taitava  emäntä leikkasi matonkuteita. Kuteista kudottiin matto.  Kalliita kangaspuita ei jokaisessa talossa ollut. Useimmiten matto teetätettiin. Kuteet kuitenkin leikattiin itse. 

Vieraskamari oli talon sydän. Kaikissa taloissa sellaista ei ollut. Silloin vieraskamarin virkaa toimitti tuvan nurkkaus ja pöydälle tuotu parempi pyhäliina. Vieraskamarin matto oli vähällä kulutuksella, kuten kamari yleensäkin. Siellä kestittiin aikuisia vieraita. Lapset eivät vieraskamarissa leikkineet. Eikä paikkoja sotkeneet. Vieraskamari oli aikuisten oma paikka. 

Makuukamarin matto                                                                                                                  

Aikanaan vieraskamarin matto siirtyi makuukamariin. Vetoisissa taloissa oli hyvä olla sängyn vieressä matto. Siihen oli herättyä miellyttävä astua. Ja siinä venytellä. Matot olivat kuin lattian eristeitä. Kalastajaviljelijän standarditalot. Jopa sellaiset 6x6 kaksikerroksiset 20- ja 30-luvun modernit, millainen minullakin on, olivat kylmiä. Mattojen merkitys korostui.

Hellan edustan matto                                                                                                            

Makuukamarin matto siirrettiin jossain vaiheessa keittiöön, tai sellaisissa  taloissa missä ei erikseen  keittiötä ollut, tupaan hellan edustalle.  Sen asema ei ollut hääppöinen. Kuluminen oli suurta. Turvetuhka ja myöhemmin  kivihiilikekäleet, tekivät tuhojaan.  (Vesterålenissa ei paljoa puulla lämmitetty vaan käytettiin  suosta nostettua turvetta tai uudempana aikana Huippuvuorten kivihiiltä.) Ruoanlaitossa matolle tippui kaikenlaista. Lisäksi sen päällä seisottiin tuntikausia. Joka päivä. Myös jatkuva kopistelu söi kaikkein tiukimmaksikin kudottua mattoa.

Eteismatto                                                                                                                                           

Hellan edustan piinasta selvittyään kulunut matto siirrettiin eteiseen. Siellä se helpotti kalastajaviljelijän talon emännän ja lasten siivoustöitä. Eteismattoon pyyhittiin kenkien loput liat. Ne jotka eivät rappupieleen kopisteltaessa irronneet.

Ulkohuussin matto.                                                                                                                      

Viimeinen leposija rippipuvun tarinassa on ulkohuussin lattialla. Siellä tarpeilla ollessa  ja kuninkaallisten kuvia katsellessa, kelpasi jalkoja lautalattiaa pehmeämmällä matolla pitää. Varsinkin silloin kun avojaloin huussiin kipaisi. Vessapaperin sijaan käytettiin vielä ennen sotia ja sotien jälkeenkin sanomalehtiä. Kun kuninkaallisten kuviin ei tietenkään voinut pyyhkiä, ne otettiin talteen ja  liimattiin keitetyn  perunan hitujen alta  saadulla tärkkelyksellä huussin seinään.                                                                                         -lauri-